Kirjoituksia



Potilas-lehti 25.5.2017

Saattohoito vaatii pikaista kehittämistä

Sairaanhoitajaliitto toteutti kyselyn jäsenilleen tarkoituksena selvittää sairaanhoitajien näkemyksiä eutanasiasta ja saattohoidosta. Vastanneista sairaanhoitajista selvä enemmistö 64 % kannatti eutanasian laillistamista.

Kyselyyn vastanneista sairaanhoitajista suurin osa hoitaa kuolevia potilaita vähintään joskus. Kyselystä nousi esiin hälyttävänä kivunhoidon ja saattohoidon nykytila. Sairaanhoitajien mukaan kivunhoitoon ei ole yhtenäisiä käytäntöjä. Sairaanhoitajat toivat vastauksissaan esille saattohoidon vaihtelevan tason ja niukat resurssit.

Yli 70 % vastaajista kertoi tarvitsevansa saattohoito-osaamista työssään. Kiitettäväksi oman osaamisensa arvioi heistä vain 10 % ja hyväksi alle puolet. Väitteen ”Minulla on tietoa ja kyky hoitaa potilasta, jolla kärsimystä ja sitä aiheuttavia oireita.” - kanssa täysin samaa mieltä oli alle 30 % vastaajista. Jokseenkin samaa mieltä oli yli puolet vastaajista.

Riittävästi koulutusta saattohoidosta vastasi saaneensa noin 20 % sairaanhoitajista. Suurin osa, lähes 70 % arvioi tarvitsevansa lisää koulutusta saattohoitotyöhön. Yli puolet kertoi, ettei heidän työyksikössään ollut käytössä Sosiaali- ja terveysministeriön Saattohoitosuositukset (STM 2010). Yhtä lailla yli puolet vastaajista kertoi, että työyksikössä ei ole yhdessä sovittuja toimintamalleja saattohoidon toteutuksesta. Saattohoitokäytäntöjä ei myöskään kehitetä aktiivisesti vastanneiden työyksiköissä (yli 60 %).

Lähes 90 % sanoi, että saattohoitoa ei ole kehitetty riittävästi Suomessa, ja lähes 80 %:n mielestä Suomeen tarvitaan saattohoitolaki.

Sairaanhoitajaliiton puheenjohtaja Nina Hahtela toteaa liiton tiedotteessa (24.4.2017), että eutanasiaa ja tasokasta saattohoitoa ei sairaanhoitajien jäsenistön mielestä pidä nähdä vaihtoehtoina toisilleen. ”Samalla, kun eutanasian laillistaminen saa kannatusta, saattohoidon kehittäminen nähdään ensiarvoisen tärkeänä. On todella huolestuttavaa, että saattohoidon käytännöt ovat niin monen sairaanhoitajan mielestä epäselviä”, Hahtela kirjoittaa liiton kotisivuilla.

Yle kirjoitti helmikuussa 2017, että saattohoidon taso ei yllä suositusten tasolle kaikissa kunnissa. ”Huonoin tilanne on Itä-Suomessa. Tarvitsemme alueellista tasa-arvoa. Töitä on paljon tehtävänä, sanoo Helsingin yliopiston palliatiivisen lääketieteen professori Tiina Saarto.” (YLE 15.2.2017 http://yle.fi/uutiset/3-9461651 viitattu 28.4.2017)

Saattohoidon laadullinen ja alueellinen kehittäminen pitää aloittaa heti.


Katja Niemi, Exitus ry. hallituksen jäsen


Sairaanhoitajaliiton Eutanasia ja saattohoito-kysely toteutettiin ajalla 7.4 - 17.4.2017. Kyselyyn vastasi 2683 Sairaanhoitajaliiton jäsentä. Kyselyn tulokset ovat nähtävissä Sairaanhoitajaliiton sivuilla: https://sairaanhoitajat.fi/2017/kysely-sairaanhoitajat-myonteisia-eutanasialle (viitattu 27.4.2017) Potilas-lehti 25.5.2017

Terveyden Eriarvoisuus

Sosioekonomisen tutkimuksen piirissä on vakiintunutta tietoa, että yhteiskunnassa koulutus, ammatti-asema ja tulojen epätasa-arvoisuus aiheuttavat terveyden eriarvoisuutta. Eriarvoisuutta katsotaan syntyvän tulojen vaikutuksesta henkilön kulutuskyvyn kautta, eli tulot vaikuttavat siihen, mitä henkilö kykenee hankkimaan ravinnoksi, millaista vapaa-aikaa hän voi viettää, missä hän voi asua ja miten hän voi käyttää terveyspalveluja. Huono taloudellinen tilanne voi aiheuttaa lisäksi jatkuvaa stressiä, joka huonontaa terveyttä ja voi vaikuttaa elämäntapojen valintaan. (Luhtanen 2013)

Henkilön omat voimavarat riippuvat hänen sosioekonomisesta asemastaan. Koulutuksen avulla henkilö saa tietoa, taitoa, asenteita ja arvoja. Hyvä koulutus tukee terveyden kannalta hyvää käyttäytymistä. (Lahelma ja Rahkonen 2011)

Jo kauan sitten on havaittu, että köyhä on myös kipeä. Tutkija Peter Townsend julkaisi Englannin rajuja terveyseroja paljastavan Black Reportin vuonna 1980. Raportti näytti selkeän eron köyhän ja rikkaan englantilaisen elämänpituuden ja sairastavuuden välillä. Raportti yllätti koko rikastuvan Euroopan ja länsimaat, koska siihen asti väestön elinikä oli noussut. Ei oltu huomattu, että samaan aikaan kansan sisäiset erot kasvoivat kohisten.  Vaikka meillä kehittyneessä hyvinvointivaltiossa on globaalisti katsoen erinomainen tilanne tasa-arvon suhteen, emme ole päässeet eroon sosioekonomisista terveyseroista. (Therborn 2013)

Sosioekonominen asema terveyserojen taustalla

Terveyserot sosioekonomisten luokkien välillä ovat suuret. Mitä ylemmässä ammattiasemassa henkilö on, sitä terveempi hän on. Työssäkäyvät ovat terveempiä kuin työttömät. Korkeiten koulutetut ja hyvätuloiset ovat terveempiä kuin pienituloiset ja alemmin koulutetut. Vaikka kokonaisuutena suomalaisten terveys on parantunut ja elinikä noussut, kaikki eivät ole päässeet osallisiksi kehityksestä. Terveyserot eri väestöryhmissä ovat jopa nousseet. (THL ja TTL: Teroka-hanke) Suomessa on nähtävissä merkittävää eriarvoisuutta kansalaisten terveydessä, eikä näitä sosioekonomisia terveyseroja ole toistaiseksi onnistuttu kaventamaan. (Peltola 2011)

Suomen Valtioneuvosto aloitti vuonna 2001 kansanterveysohjelman Terveys 2015, jonka yhtenä useista tavoitteista oli eriarvoisuuden vähentyminen ja heikommassa asemassa olevien suhteellisen aseman ja hyvinvoinnin parantuminen.

Kansanterveysohjelman loppuarvioinnin mukaan jouduttiin kuitenkin toteamaan, että hyvinvointi ei vieläkään jakaudu tasaisesti. Terveyserot jatkavat Suomessa kasvuaan. Loppuarvioinnissa todetaan, että yleisellä tasolla suomalaisten terveys ja hyvinvointi on kohentunut ohjelman aikana. “Suomalaiset sairastavat vähemmän ja kokevat terveytensä paremmaksi. Suomalaiset ovat myös oppineet syömään terveellisemmin. On kuitenkin vaikea osoittaa, mitkä myönteisistä muutoksista ovat juuri ohjelman ansiosta.” Kyseistä kansanterveysohjelmaa on kritisoitu toimeenpanosuunnitelman puutteesta. “Koska eri toimijoiden rooleissa ja resurssien kohdentamisessa oli epäselvyyksiä, sitoutuivat ohjelmassa mukana olevat hallinnonalat ohjelman toimeenpanemiseen heikosti. Tulevissa pitkän aikavälin linjauksissa korostetaankin vahvaa toimeenpanoa, poliittista sitoutumista sekä poikkihallinnollista yhteistyötä.” (http://terveys2015.fi/terveys-2015-kansanterveysohjelma) Sosiaalinen eriarvoisuutemme manifestoituu siis terveyseroina. “Suomessa sydän- ja verisuonitautien sosiaalinen eriytyminen on Länsi-Euroopan suurinta, tupakoinnin erityminen toiseksi suurinta ja alkoholikuolemien eriytyminen kolmanneksi suurinta.” (Therborn 2013)

Myös sosiaali- ja terveyspalvelujen käytöllä ja palveluista saadulla hyödyllä on osoitettu olevan vahva yhteys sosioekonomiseen asemaan. Esimerkiksi terveydenhuoltojärjestelmä ei aina kohtele ihmisiä tasa-arvoisesti. (https://www.thl.fi/fi/web/hyvinvointi-ja-terveyserot/eriarvoisuus)

Suurituloisemmilla on mahdollisuus käyttää työterveyspalvelua ja yksityisiä lääkäripalveluja. He myös käyvät erikoislääkärin vastaanotolla alempia tuloluokkia enemmän. Työttömillä ei ole samanlaisia mahdollisuuksia. Myös kuntien välillä on huomattavia eroja palveluntarjoamisessa. Tilastot paljastavat, että rikkaimmille tehdään enemmän kirurgisia toimenpiteitä ja heille otetaan nopeammin käyttöön uudet ja tehokkaammat hoidot. (Laaksonen 2011)

Tulot, varallisuus ja terveys

Varallisuus jakautuu Suomessa vielä epätasaisemmin kuin tulot. Tämän vuoksi Luhtanen (2013) tutki pro-gradu työssään kotitalouden varallisuuden yhteyttä kuolleisuuteen. 

Tutkimuksessa selvisi, että nettovarallisuudessa alimpaan varallisuusluokkaan kuuluvilla verrattuna ylimpään varallisuusluokkaan kuuluviin kuolleisuuden riski oli miehillä 188% korkeampi ja naisilla 75% korkeampi. Jos katsottiin velatonta reaalivarallisuutta, kuolleisuusriski alimmassa luokassa verrattuna ylimpään luokkaan oli miehillä 174% ja naisilla 77% korkeampi. Tulokset ovat tilastollisesti merkittäviä. Kuolleisuus riippui voimakkaasti varallisuudesta, myös ikävakioimisen jälkeen. Miehillä yhteys oli suurempi kuin naisilla. (Luhtanen 2013)

Varallisuus on jakautunut Suomessa hyvin epätasaisesti. Kaikkein varakkaimmat omistavat melkein puolet (45%) kaikesta nettovarallisuudesta.  Rikkaimman kymmenyksen raja vuonna 2013 oli 458 600 euroa. Vuodesta 1994 vuoteen 2013 vuoteen 1994 rikkain kymmenys nosti varallisuuttaan nettovaroista noin 6 prosenttiyksikköä. Pienituloisten varallisuus ei ole kasvanut samaa tahtia, vaan itse asiassa kääntynyt laskuun. Pienituloisimpien varallisuusosa on pienentynyt 9,5 prosentista 6,7:ään prosenttiin koko väestön nettovarallisuudesta. (Tilastokeskus 2013)

Varallisuutta ei synny työelämässä palkansaannilla. Varakkuuden taustalla on useimmiten peritty omaisuus ja pääomatulot. Työssäkäyvä palkansaaja ei koskaan elämänsä aikana voi työnteolla kohottaa vaurauttaan samalle tasolle.

Luhtanen esittääkin kysymyksen tutkimustuloksiinsa nojaten: jos varallisuuserot vielä kasvavat, suurenevatko nykyiset terveys- ja kuolleisuuserot entisestään? (Luhtanen 2013)

Syyt terveyseroihin eivät ole niin yksinkertaiset, mitä julkisessa keskustelussa annetaan ymmärtää. Englannissa toteutetussa ns. Whitehall-pitkittäistutkimuksessa tutkittiin keskushallinnon työntekijöitä ja huomattiin, että virka-aseman taso oli voimakkaassa yhteydessä sairastumis- ja kuolemanriskiin. Mitä korkeampi virkamies, sitä pienempi riski kuolla. Virka-asema vaikutti enemmän kuin tupakointi tai alkoholinkäyttö. (Marmot 2004, viitannut Therborn 2013)

Kyse on siis paljon syvemmistä asioista kuin yksilön oma terveyskäyttäytyminen. Puhumme kunnioitusvajeesta, elämänhallinnan puutteesta, sekä epävarmasta työelämästä. Therborn ei allekirjoita väitettä yksilön elämäntapojen vaikuttamisesta terveyteen, sen sijaan hänen mielestään kyse on yksilön valinnanvarasta, life options. Ihmiset eivät valitse elämäntapojaan, vaan he elävät niiden resurssien mukaan, joita heillä on. Jos ympäristösi on sellainen, ettei siellä ole töitä tarjolla, jos sinulla on vain hyvin pienet tulot, ei mitenkään voida olettaa, että sinulla siinä tilanteessa olisi kiinnostusta johonkin sellaiseen, kuin syömisen ja liikkumisen ajattelu ja näitä koskeva järkevä harkinta. Vasta kun ihminen kokee ylipäätään hallitsevansa omaa elämäänsä, hän voi hallita terveyskäyttäytymistään. (Therborn 2013)

Tasavertaisuus ja terveyserojen kaventaminen on Suomessa mainittu useassa laissa ja poliittisessa ohjelmassa. (mm. perustuslaki, kansanterveyslaki). Valtiolla ja kunnilla on vastuu turvata perusoikeuksien toteutuminen. Perusoikeuksien tulee olla keskeisessä osassa valtion ja kuntien talouden ja toiminnan suunnittelussa. Valtion ja kunnan julkisen talouden päätöksenteossa pitää turvata perusoikeuksien toteutuminen. Jos  tässä ei onnistuta, järjestelmä lisää terveyseroja, vaikka sen tarkoitus on kaventaa niitä. (https://www.thl.fi/fi/web/hyvinvointi-ja-terveyserot/tavoitteet/kaventamisen-perustelut/eettiset)

Varallisuuserojen tasoittaminen nähdään usein poliittisesti vaikeana, ja siksi yritetään vaikuttaa terveellisiin elämäntapoihin yhteiskunnan rakenteellisten syiden sijaan. (Sihto ja Palosuo, 2013)  

Terveyseroja ei voida hyväksyä, jos yhteiskunnan tavoite on olla tasa-arvoinen hyvinvointiyhteiskunta. Tämä vaatii poliittista tietämystä ja tahtoa.

Tutkimusten mukaan tuloerot voivat johtaa siihen, ettei inhimilliseen pääomaan panosteta riittävästi. Jos julkisiin palveluihin, kuten koulutukseen ja terveydenhuoltoon, ei osoiteta riittävästi resursseja, on koko väestön terveys riskissä. (Therborn 2013)


Katja Niemi, Exitus ry.

Exitus ry
Lehdistötiedote 14.2.2017

On aika ottaa vastuu kaikista kuolevista potilaista


Eduskunta ei saa enää pakoilla ennakkoluulojen ja pelkojen taakse omaa vastuutaan vaikeasti kärsivien, kuolevien potilaiden auttamisessa.

Exitus ry on yli 20 vuoden ajan pohjustanut sitä keskustelua, jonka tulos konkretisoitui alkuvuodesta kansalaisaloitteessa, joka luovutettiin eduskunnalle 14.2.2017. Kansalaisaloitteen takana olivat veteraanipoliitikot Esko Seppänen, Iiro Viinanen, Henrik Lax, Ilkka Taipale ja Osmo Soininvaara. Tämä aloite oli todellinen lahja meille kaikille heiltä.

Myös Exitus ry osallistui kansalaisaloitteeseen liittyvään toimintaan, mm. nimienkeruuprosessiin ja kotisivuillemme laitettiin luettelo niistä yhteiskuntamme vaikuttajista ja toimijoista, jotka halusivat tulla julkisesti omalla nimellään esille aloitteessa. Se on edelleen luettavissa osoitteessa exitus.fi/kansalaisaloite.html.

Tämä nimiluettelo, sekä aloitteen ahkera allekirjoittaminen kertoo siitä, että kansan tahtotila on selvä. Lisäksi jo melkein kymmenen vuoden ajan eutanasian kannatus pätevissä gallup-tutkimuksissa on ollut reilusti vähintään yli 70% luokkaa (jopa yli 80%), kun taas vastustajien määrä on ollut vain noin 10% väestöstä.

Tämän lisäksi myös lääkäreiden keskuudessa eutanasian kannatus on ollut huomattavassa kasvussa koko ajan, ollen tällä hetkellä jo lähes 50%. Hoitotyötä tekevien sairaanhoitajien keskuudessa kannatus on vieläkin suurempi. Sitä mukaa kuin eutanasiasta on keskusteltu asiallisesti, se on saanut kannatusta myös terveydenalan ammattilaisten keskuudessa.

Saattohoidon ammattilaiset joutuvat valitettavasti myöntämään sen tosiasian, että pienelle joukolle vakavasti sairaita kuolevia potilaita kuolemaa edeltävä aika on ollut fyysisesti sietämättömän tuskallinen, eikä paraskaan saattohoidollinen toimenpide, esim. mikään kipulääkitys, ole voinut heidän kärsimyksiään lievittää.

Kaiken tämän pitäisi jo tehdä selväksi Suomen kansanedustajille sen, että eutanasia-lakia ei enää voida sivuuttaa, vaan siihen pitää ottaa kantaa eduskunnassa.

Eduskunta ei saa enää pakoilla ennakkoluulojen ja pelkojen taakse omaa vastuutaan vaikeasti kärsivien, kuolevien potilaiden auttamisessa. Sen vastuulla tässä asiassa on nimenomaan asianmukaisen lain säätäminen eutanasian käytöstä.

Lisätietoja: Katso yhteystiedot Kaleva 2.2.2017

Tarvitsemme saattohoitoa ja eutanasialain

Suru ja kipu kuuluvat elämään kuten ilo ja tyytyväisyys, mutta rajansa kärsimykselläkin on ja meidän tulee turvata asianmukainen, laadukas saattohoito. On väärin, että monet kokevat jäävänsä huonolle hoidolle, vajaalle avulle. Valitettavasti saattohoidon laatu ja sisältö on riippuvainen sairaan ihmisen asuinkunnasta. Millaisia hoitoyksikköjä kunnassa on ja kuinka kotisairaanhoito on järjestetty. Ne sairaat, jotka pääsevät kotisairaalan hoitoon ovat etuoikeutetussa asemassa, sillä silloin tietyin edellytyksin voi kotisaattohoitokin olla mahdollista. Näin ei monessakaan kunnassa ole.

Saan yhteydenottoja ympäri maata tapauksista, joissa kotihoito on osoittautunut mahdottomaksi erinäisistä syistä. Ei ole henkilökuntaa, matka sairaalasta kotiin on liian pitkä, autoa ei ole hoitajien käytössä, saattohoitoa halutaan keskittää laitokseen jne. Kuoleman lähestyessä tulee kuolevaa kuunnella herkällä korvalla. Todella pysähtyä mikä häntä mietityttää, mitä hän toivoo.

Rahakirstujen vartijat avatkoon arkkunsa sille, että hoitohenkilökuntaa on riittävästi ja heillä koulutus kohdata kuoleva. On oltava tekeviä käsiä ja kuulevia korvia. On oltava lohduttajaa ja vierellä kulkijaa, sillä on ihmisiä, jotka ovat aivan yksin ilman omaisia. Eduskunnan on aika suhtautua myönteisesti kansalaisaloitteeseen eutanasiasta. 63 000 allekirjoitti kansalaisaloitteen. Eutanasialaki ei ole pois saattohoidon kehittämisestä. Tarvitsemme hyvää saattohoitoa, mutta myös lain eutanasiasta.

Oulun tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherra Satu Saarinen on todennut (Kotimaa 19.1), että saattohoitoa on kehitettävä, mutta hän kannattaa myös eutanasiaa. "Siitä ei tule tehdä ulkopäin määriteltyä hoitokäytäntöä, vaan eutanasia tulisi olla vain kuolevan itsensä toiveesta tapahtuva." Minusta Saarinen osoittaa tällä toteamuksellaan suurta elämän ja kuoleman ymmärtämistä sekä kärsivän ihmisen tilanteen tajuamista.

Kansanedustaja Niilo Keränen (kesk) on todennut (Hs.22.1) eutanasian olevan perustuslain pykälän 7. vastainen. Näin ei ole. Pykälässä sanotaan, että jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen. Pykälän mukaan ketään ei saa tuomita kuolemaan, kiduttaa eikä muutoinkaan kohdella ihmisarvoa loukkaavasti.

Eutanasiassa ei ketään koskaan tuomita mihinkään, vaan eutanasiapäätöksen tekee ihminen itse itselleen lääkärin mukana ollessa prosessissa. Lisäksi tämä pyyntö tulee tehdä toistetusti ja vakaasti harkiten kriteerien täyttyessä oikeustoimikelpoisena. Eikö juuri eutanasialainsäädäntö parantaisi ihmisoikeustilannetta, ihmisarvoa ja yksilön vapautta yksilön omassa asiassa kun antaisimme oikeuden itse päättää?

Kansanedustaja Tytti Tuppurainen (sd) on perustellut (Hs 22.1) kielteistä kantaansa, että ”hyväksyttävän kuolinavun määrittely on käytännössä osoittautunut vaikeaksi”. On selvää, että kriteerit lainsäädännössä on laadittava tarkoiksi. Pelkästään halu ei riitä, vaan on oltava lääketieteellinen syy.

Eduskunnan säätäessä eutanasialainsäädännön ei vakavasti sairaiden tarvitse enää tehdä itsemurhaa. Jos sairas kokee loppuvaiheessa kärsimyksensä kestämättömäksi voi hän luottaa siihen, että on mahdollista turvautua eutanasiaan. Tämä tietous tästä mahdollisuudesta tuo mielenrauhaa ja vähentää kuolemanpelkoa. Vähentää pelkoja tuskallisesta kuolemasta.


Kari Viholainen
Puheenjohtaja
Exitus ry Turun Sanomat 1.2.2017

Exituksella myös lääkärijäseniä

Piispa Kaarlo Kalliala arveli kolumnissaan (TS 26.1.), että hänen isänsä olisi ehkä ollut ainoa lääkärijäsen parikymmentä vuotta sitten suomalaisessa eutanasiayhdistyksessä Exituksessa.

Exitus ry:ssä on ollut kautta aikojen jäseninä myös lääkäreitä. Kallialan isä ei siis ollut ainutkertainen tapaus. Exituksen kanssa tiiviissä yhteistyössä toimi myös edesmennyt lääketieteen professori Jorma Palo, joka esiintyi paljon julkisuudessa 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa eutanasiasta keskustellessa. Hän kertoi julkisuudessa itsekin sairastavansa kuolemaan johtavaa sairautta.

Kalliala viittasi myös siihen, että eutanasian käyttö saatettaisiin laajentaa sellaisille alueille, jonne se ei kuulu. Tämä huoli kannattaa ottaa huomioon. Isosta maailmasta löytyy aina kaikenlaisia yrittäjiä ja kokeilijoita. Heihin kannattaakin suhtautua kriittisesti.

Mahdolliset väärinkäytökset ja lääketieteellisen hoidon laajentaminen väärille alueille eivät kuitenkaan koske vain eutanasiaa. Myös esimerkiksi leikkaushoitojen puolella on tälläkin vuosikymmellä saatu nähdä muutamia jopa hirviömäisiä esimerkkejä ja väärinkäytöksiä. Siitä huolimatta kukaan ei varmaankaan vastusta leikkaushoitoja sinänsä.

Täytyy muistaa, että tällöin ongelmat eivät johdu itse hoitomenetelmästä. Paremminkin kontrolli ja ehkäpä etiikkakin ylipäätään on päässyt pettämään. Sellaisen varalta meillä Suomessa on viranomaisvalvonta.

Erityisesti eutanasian kohdalla voidaan laittaa vaatimustaso korkealle. Tämä tarkoittaa sitä, että eutanasiaa ei saa kevyin perustein. Esimerkiksi potilaan oma subjektiivinen tahto ei vielä riitä, vaan tarvitaan painava lääketieteellinen perustelu.

Kun eutanasia saadaan lailliseksi Suomessa, vakavasti sairaiden potilaiden ennakoivat itsemurhat saadaan loppumaan. Silloin vaikeintakin kuolemaan johtavaa sairautta sairastava voi turvallisin mielin hakeutua palliatiiviseen hoitoon, sillä hän tietää, että jos asiat alkavat mennä todella huonosti, hänelle on luvassa takaportti niin tahtoessaan. Silloin ammattitaitoinen hoitohenkilökunta saa laillisesti auttaa häntä kaikista viimeisimmällä hädän hetkellä pois epäinhimillisistä ja kohtuuttomista kärsimyksistä.


Jukka Hacklin
Varapuheenjohtaja
Exitus ry Potilas-lehti 31.1.2017

Vilkas vuosi takana ja vielä vilkkaampi edessä

Alkuvuodesta 2017 saimme suru-uutisen. Exitus ry:n perustaja, pitkäaikainen puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja sekä erittäin aktiivinen eutansian puolestapuhuja Gwen Marttinen on poistunut keskuudestamme. Hän sekä monet muut aktiiviset Exituksen alkuaikojen jäsenet ovat tehneet sen pohjatyön, jolta me seuraavat nyt ponnistamme eteenpäin.

Mennyt vuosi 2016 oli vilkasta aikaa eutanasian saralla. Teimme alkuvuodesta 2016 mm. useita yleisönosastokirjoituksia ja ne poikivat lisää julkisuutta. Uusi puheenjohtajamme Kari Viholainen esiintyi myös medioissa paljon. Esimerkiksi Ylen Perjantai-ohjelma ja A-studio haastattelivat häntä, samoin monet päivälehdet. Jossakin vaiheessa myös iltapäivälehdet kiinnostuivat taas eutanasiasta ja syksyllä saatiin nähdä aika isokin, otsikoltaan sensaatiomainen lööppi.

Vuoden 2016 lopun huipennuksena saatiin vielä kerran uusi kansalaisaloite eutnasiasta. Aloitteen alullepanijoina olivat veteraanipoliitikot Esko Seppänen (vas), Iiro Viinanen (kok), Osmo Soininvaara (vihr.), Ilkka Taipale (sd.) ja Henrik Lax (r.). Mukana aloitteessa oli julkisesti omalla nimellään myös huomattava joukko muita poliitikkoja sekä suomalaisen yhteiskunnan nimekkäitä vaikuttajia ja toimijoita. Kansalaisaloite keräsi tarvittavat 50 000 nimeä vain 41 päivässä. Kaikkiaan nimiä kertyi noin 63 000, minkä jälkeen aloite laitettiin eteenpäin prosessiin Suomen eduskuntaan. Aloitteen tarvitsi olla esillä verkossa vain vajaat kaksi kuukautta tämän kaiken saavuttamiseksi.

Kansalaisaloitetta on yritetty saada läpi ennenkin peräti kolme kertaa, mutta silloin päästiin parhaimmillaan vain noin 10 000 nimeen. Siksi tämä uusi aloite oli todellinen lahja meille kaikille veteraanipoliitikoilta. Lisäksi valtakunnallinen lehdistö ja televisio kertoivat kansalaisaloitteesta ahkerasti, mikä vaikutti huomattavasti niin nopeaan nimien kertymiseen.

Jäljellä on tietysti vielä aloitteen käsittely Eduskunnassa. Se onkin sitten aivan oma ja erikoinen vaiheensa. Tunnetusti kansanedustajat ovat olleet varovaisia eutanasiaa koskevissa kannanotoissaan ja mielipidettä on ollut vaikea heiltä saada, ellei sitten kyseessä ole ollut joku intohimoinen vastustaja. Nyt kuitenkin jää näyttäisi hieman sulaneen. Iltasanomien kyselyssä 20.12.2016 monet kansanedustajista ilmaisivat reilusti myönteisen kantansa. Toisaalta toinen mokoma vielä löytyi niitäkin jotka eivät olleet kantaansa muodostaneet, tai ehkäpä eivät vaan vielä halunneet sitä kertoa. Siteeraus lehdestä: "152 vastanneesta 62 oli eutanasian laillistamisen kannalla ja 23 vastusti sitä. 62 edustajan kanta asiaan oli vielä avoin, ja viisi ei halunnut kertoa kantaansa".

Syyskokouksessa saimme mukaan hallitukseen kolme uutta jäsentä, Susa Kukkonen, Ulla Laalo ja Katja Niemi. Heidän myötään tiedotus ja kansainvälinen toiminta ovat taas aktivoitumassa. On kaavailtu mm. yhdistyksen YouTube-kanavaa ja tammikuussa aloitettiin valokuvakampanja kansalaisaloitteen hyväksi. Kampanjasta tietoa kotisivuillamme exitus.fi. Myös varainhankintaa pyritään lisäämään. Samalla tässä voisikin muistuttaa siitä, että yhdistyksen tukeminen taloudellisesti on toki sallittua ja toivottavaa.

Näyttäisikin siltä että yhdistyksestämme on alettu taas kiinnostua. Puheenjohtajamme puhelin on soinut ahkerasti ja uusia jäseniä tulee tasaiseen tahtiin ja monet ovat myös halukkaita toimimaan aktiivisesti. Tämä on tervetullut uutinen.

Lääkäriliitto toiminnanjohtajansa Heikki Pälveen johdolla on ollut klassinen eutanasian vastustaja. Nyt kuitenkin lääkärikunnassa on mieli muuttumassa. Tästä kertovat kyselytutkimukset, ja jossain vaiheessa Lääkäriliittokin joutuu miettimään kantaansa uudelleen.

Pälve itse on sortunut saivartelemaan puhuessaan, että ensin pitäisi saada "saattohoito kuntoon". Valitettavasti asia on kuitenkin niin, että tätä pientä kohtuuttomasti kärsivää potilasryhmää, jotka eutanasiaa tarvitsevat, ei paraskaan saattohoito ole pystynyt auttamaan. Näin toteaa myös kokemuksensa perusteella saattohoidon uranuurtaja Terhokodin ylilääkäri Juha Hänninen, jonka mukaan näitä potilaita on Suomessa joka vuosi ehkä 200-300. Siitä syystä saattohoidon parantaminen sinänsä ei poista eutanasian tarvetta.

Hataria argumentteja on keksitty eutanasian vastustajien keskuudessa kautta aikojen. Yksi esimerkki on palliatiivinen sedaatio (potilaan vaivuttaminen koomaan elämän loppuajaksi), jota ensin vastustettiin voimakkaasti mutta sen tultua käyttöön, sitä onkin alettu pitää taas yhtenä vasta-argumenttina eutanasialle. Sedaatio onkin jonkinlainen kompromissiratkaisu niille lääkäreille, jotka kokevat etteivät voisi auttaa potilasta antamalla suoranaista aktiivista kuolinapua. Täytyy kuitenkin muistaa, että noin viidesosa suomalaislääkäreistä olisi valmiita auttamaan potilasta myös eutanasialla, joten senkään suorittajista ei puutetta pitäisi olla, kun otetaan huomioon se, että kyseessä on kuitenkin harvinaisempi lääketieteellinen toimenpide.

Exitus ry on taas tehostanut yleisötilaisuuksien järjestämistä. Loppuvuodesta 2016 oli vieraanamme professori Esko Valtaoja. Esitelmätilaisuus järjestettiin Helsingin yliopistolla ja se sai hyvän vastaanoton. Toivottavasti saamme hänet toistekin vieraaksemme. Oulussa puolestaan oli 9.1.2017 eutnasia-paneeli, johon osallistui puheenjohtajamme ohella myös kansanedustaja Stefan Wallin (r.), joka on tehnyt kiitettävästi työtä eutanasian hyväksi viime vuonna Eduskunnassa tekemällä asiasta eduskuntakyselyn. Paneelin kokoonpanosta löytyi myös pastori Pekka Elonheimo, joka on julkisesti ilmoittautunut eutanasian kannattajaksi. Töölön kirjastossa Helsingissä järjestetään myös paneeli 21.3.2017. Siihen osallistuvat lääkärit Heikki Pälve ja Ilkka Taipale sekä pastori Pekka Elonheimo.

Uskon että myös tämä vuosi 2017 tulee olemaan erittäin mielenkiintoinen ja vilkas. Lisäämme keskustelua eutanasiasta edelleen. Nyt on sen aika.


Jukka Hacklin
Varapuheenjohtaja
Exitus ry Forum24 19.1.2017

Eutanasialain aika

Kansalaisaloite hyvän kuoleman puolesta, eutanasiasta keräsi kahdessa kuukaudessa noin 63 000 allekirjoitusta. Nimet tulivat nopeasti ja kansalaiset ilmaisivat tahtonsa, että eduskunnan on käsiteltävä eutanasialainsäädäntö. Asiasta on puhuttu ainakin 25-vuotta enemmän tai vähemmän lehtien mielipidepalstoilla sekä sosiaalisessa mediassa. Exitus ry on toiminut lainsäädännön puolesta jo vuodesta 1993 alkaen.

Eutanasialainsäädäntö ja saattohoidon kehittäminen ovat kaksi eri asiaa. Tarvitsemme molempia. Saattohoitoa haluamme me eutanasian kannattajatkin parantaa. Eutanasialainsäädäntö ei ole pois saattohoidon sisällön ja laadun kehittämisestä ja eutanasialaki ei tarkoita minkään ihmisryhmän arvon alentamista eikä itse elämän arvon kyseenalaistamista.

Kansalaisaloitteen nyt mennessä eduskunnan käsittelyyn, toivon asianmukaista ja rakentavaa keskustelua. Puolueet eivät voi asiaa kiertää. Eivät nyt kun niin monet ovat ilmaisseet halunsa eutanasialaille kansalaisaloitteen muodossa. Yksittäiset kansanedustajat ovat vuosien varrella tehneet kysymyksiä eutanasiasta hallitukselle, mutta ensimmäistä kertaa eutanasialainsäädäntöön kaikkien eduskuntapuolueiden on nyt otettava kantaa.

Syyskuussa 2016 julkaistun väitöstutkimuksen (Anja Terkamo-Moisio) mukaan noin 85 prosenttia suomalaisista hyväksyy eutanasian. Sairaanhoitajista eutanasian hyväksyy 74 prosenttia. Lääkäreistä eutanasian hyväksyy lähes puolet vuonna 2013 tehdyn kyselyn mukaan.

Jos eutanasialaki saadaan Suomeen niin lain valmistelu on tehtävä tarkasti ja kriteerit selkeäksi, jotta on täysi varmuus siitä, missä tilanteessa eutanasia olisi mahdollista ja kenenkään ei tarvitsisi pelätä lain väärinkäyttöä. Kansalaiskeskustelussa on muistettava se, että oleellista ja keskeistä on se, mitä kuolemansairas ja kärsivä ihminen toivoo itselleen ja mihin ratkaisuun hän päätyy ja annammeko yhteiskuntana oikeuden kärsivälle ihmiselle päättää oman kuolemansa ajankohdasta saaden siihen asiantuntevaa apua kun kuolema joka tapauksessa kolkuttaa ovella.

Stefan Wallin (r) totesi viime lokakuussa jättämässään kirjallisessa kysymyksessä hallitukselle: ”Potilaan näkökulmasta eutanasiassa on loppujen lopuksi kysymys ihmisen oikeudesta päättää omasta elämästään. Ei ole olemassa sellaista normia, joka poistaisi kuolevalta henkilöltä tämän subjektiivisen oikeuden.”



Kari Viholainen
puheenjohtaja
Exitus ry Turun Sanomat 10.11.2016

Eutanasian käyttöä säätelevä laki tarvitaan

Exitus ry:n puheenjohtaja Kari Viholainen kirjoitti 27.10.2016 kansanedustaja Stefan Wallinin eduskuntakyselystä, koskien eutanasiaa. Viholainen totesi tämän hyväksi ja merkittäväksi teoksi nyt, kun eutanasian kannatus maassamme on kasvanut jopa 85%:iin.

Marko Heimonen puolestaan totesi mielipidekirjoituksessaan 1.11, että halukkuus eutanasian tekemiseen ei kuitenkaan olisi lisääntynyt lääkärien keskuudessa.

Kyseessä varmastikaan ei ole mitenkään haluttu toimenpide. Sellaista tilannetta ei toivo itselleen lääkäri eikä potilas. Kuitenkin luonto on keksinyt mitä erikoisimpia tapoja tehdä kuolemasta joskus hyvin tuskallisen.

Varmastikin vapaaehtoisuus voisi tulla kysymykseen lääkärien kohdalla. Toisaalta myös potilaan oikeuksista tulee huolehtia ja toimenpide siirtää suoritettavaksi toiselle lääkärille. Muutaman vuoden takaisen tutkimuksen mukaan noin viidesosa suomalaisista lääkäreistä olisi kuitenkin valmis suorittamaan eutanasian tarvittaessa.

Heimonen kertoi myös huolensa siitä, että potilaan pitäisi ilmaista tahtonsa eutanasiasta jo ennen kuin hänellä on kärsimyksiä, jotta hän näin olisi "oikeustoimikelpoinen". Tämä ei pidä paikkaansa. Valtaosa jo kärsivistä potilaista on oikeustoimikelpoisia ja hoitohenkilökunta voi kuunnella ja toteuttaa heidän tahtoaan, mitä tulee kärsimysten lievittämiseen, samoin kuin eutanasiaan sitten kun laki on voimassa. Lisäksi tulee muistaa se, että kärsimyksien lievitys on luonnollisesti jokaisen potilaan oikeus, mistä on pidettävä tarkasti huolta, olipa hän sitten oikeustoimikelpoinen tai ei.

Veteraanipoliitikot Esko Seppänen (vas.) ja Iiro Viinanen (kok.) panivat 7.11.2016 vireille nimien keruun uutta kansalaisaloitetta varten, koskien eutanasian laillistamista Suomessa. Mukana on myös huomattava joukko muita suomalaisia politiikan, lääketieteen, kulttuurin, urheilun ja talouselämän vaikuttajia, jotka ovat lupautuneet mukaan nimellään. Lista näistä henkilöistä on nähtävissä Exitus ry:n kotisivuilla osoitteessa exitus.fi/kansalaisaloite . Tämä varmasti tulee olemaan sellainen aloite, joka myös pääsee Eduskunnan käsittelyyn; nimiä tarvitaan 50 000 kpl. Aloite on allekirjoitettavissa kansalaisaloite.fi -sivustolla.

On ollut todella hienoa huomata se, kuinka myös suomalaiset poliittiset toimijat ovat vihdoinkin alkaneet käydä tosissaan keskustelua eutanasiasta. Sitä me kansalaiset olemmekin jo odottaneet. Uskoisin että maahamme lopulta saadaan hyvä lainsäädäntö ja toimintatavat.

Jukka Hacklin Turun Sanomat 27.10.2016, Savon Sanomat 30.10.2016,Huvudstadsbladet 30.10.2016,
Vasa Bladet 30.10.2016, Kaleva 31.10.2016

Vihdoinkin eutanasiaan tartutaan

Tänä vuonna on paljon keskusteltu hyvästä ja huonosta hoidosta. Olemme saaneet lukea kovia kokemuksia ja kertomuksia hyvästä hoidosta. Exitus-yhdistys on tehnyt määrätietoista työtä eutanasialainsäädännön puolesta jo yli kahden vuosikymmenen ajan. Työ alkaa tuottaa tulosta.

Ilolla otamme vastaan kansanedustaja Stefan Wallinin (r.) kirjallisen kysymyksen eutanasialainsäädännöstä, jonka hän jätti 21.10. eduskunnassa. Sen on allekirjoittanut 24 kansanedustajaa kuudesta eri puolueesta, joukossa 6 nykyistä tai entistä puolueen puheenjohtajaa ja 8 entistä ministeriä.

On merkittävää, että kysymykseen on yhtynyt näin monta poliittista päättäjää ja he edustavat laajasti eri puolueita. On jo aikakin kuunnella kansaa, sillä jo vuosien ajan suomalaiset ovat osoittaneet vahvan kannatuksensa eutanasialainsäädännölle.

Viimeisten 10 vuoden ajan eutanasian kannatus on ollut 75 prosentin luokkaa. Syyskuussa julkaistun väitöstutkimuksen mukaan suomalaisten kannatus olisi jo noin 85 prosentin tasolla.

Sairaanhoitajien positiivinen näkemys ja myönteinen kanta eutanasialainsäädännölle on lisääntynyt. Lääkärikunnan myönteinen kanta on myös vahvaa. Vuonna 2013 noin 46 prosenttia lääkäreistä suhtautui eutanasiaan myönteisesti. Oletettavasti kannatus on nyt vielä suurempaa.

On aika käydä lainsäädännöllistä keskustelua. Lääkäriliiton kielteinen kanta eutanasiaan ei ole enää tästä päivästä. On kuunneltava kansan tahtoa ja kärsiviä, vakavasti sairaita ihmisiä.

Suurin osa vakavasti sairaista saa avun hyvällä saattohoidolla, mutta meillä on aina ollut ja tulee olemaan joukko ihmisiä, jotka eivät saa apua parhaimmastakaan saatto- ja kivunhoidosta. On ryhmä ihmisiä, joilla on suunnattomia fyysisiä ja psyykkisiä kärsimyksiä. Heidät on tähän asti unohdettu niin lääkäriliiton kuin poliitikkojenkin taholta.

On arvioitu, että Suomessa voisi olla noin 200–300 vakavasti sairasta, jotka voisivat haluta turvautua eutanasiaan omassa asiassaan. Miksi he eivät saisi päättää itse kuolemastaan tilanteessa, jossa kaikki mahdollinen hoidollisesti on tehty ja jäljellä on vain suuri kärsimys? Keneltä se olisi pois, jos minä haluan päättää itsestäni ja omasta kuolemastani avoimesti lain suomin turvin, kun minulla on vain suurta kärsimystä?

Stefan Wallin toteaa hallitukselle jätetyssä kirjallisessa kysymyksessä seuraavasti: ”Potilaan näkökulmasta eutanasiassa on loppujen lopuksi kysymys ihmisen oikeudesta päättää omasta elämästään. Ei ole olemassa sellaista normia, joka poistaisi kuolevalta henkilöltä tämän subjektiivisen oikeuden.”

Myös vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö on allekirjoittanut kirjallisen kysymyksen eutanasiasta. Jo vuonna 2012 vihreät linjasivat myönteisen kannan eutanasiaan tekemäni puoluekokousaloitteen johdosta.

Nyt on aika puolueiden toimia yhdessä. Myös perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien joukossa on myönteisesti eutanasiaan suhtautuvia, vaikka puolueiden johto ilmaiseekin kielteistä kantaa.

Suomalaiset antavat vahvan tukensa eutanasialaille. Tätä kansan tahtotilaa pitää kuunnella ja toimia sen mukaan.


Kari Viholainen
Puheenjohtaja
Exitus ry Turun Sanomat 22.5.2016, Aamulehti toukokuussa, Helsingin Uutiset 28.5.2016

Miksi eutanasialla pelotellaan?

Viime viikkoina on kauhisteltu mediassa 20-vuotiaan hollantilaisen naisen armokuolemaa. Eutanasia-kriittiset näyttäisivät nyt tietävän, että nainen ei ollut vielä kärsinyt tarpeeksi. Samalla asia käännetään kätevästi päälaelleen: nainen kuvataan eutanasian uhrina. Selvää tässä sekä eräissä muissa yksittäistapauksissa on ollut kuitenkin vain se, että emme tunne potilaan taustoja tarpeeksi hyvin voidaksemme arvostella hänen hoitopäätöksiään.

Toimittaja Sanna Ukkola suorastaan intoutui kolumnissaan "Lääkkeeksi kuolemaa" (Ylen kotisivuilla 16.5.2016). Otsikko oikeastaan jo kertoo koko sisällön. Kolumni oli tyyppiesimerkki ennakkoluulojen ja pelkojen lietsomisesta eutanasiaan nähden.

Kun halutaan pelotella eutanasialla, vedetään esille karmivalta näyttäviä epämääräisiä yksittäistapauksia ja luodaan niiden avulla yleiskuvaa jonkinlaisesta tappamisen teollisuudesta. Samalla jää helposti toteamatta se, että esimerkiksi Hollannissa ja Belgiassa jo tuhannet ihmiset ovat pelastuneet epäinhimillisiltä kärsimyksiltä laillisen eutanasian ansiosta silloin, kun mikään muu keino ei ole enää auttanut. Eutanasia on yksilön oma valinta ja luvan siihen hän saa vain lääketieteellisin kriteerein.

Ukkolaa näyttäisi myös häirinneen se, että ihmiset haluavat kontrolloida kuolemaansa. Tekisi mieleni kysyä, mitä pahaa siinä on? Eikö olekaan hyvä asia, että kuolema tulee vaikkapa nukkuessa, tai että sitä eivät edellä kohtuuttomat fyysiset kärsimykset?

Usein kuultu klisee eutanasian vastustajien suusta on ollut, että eutanasian sijaan pitäisi keskittyä hyvään saattohoitoon, tai "hyvään loppuelämään". Saattohoidon uranuurtaja Terhokodin ylilääkäri Juha Hänninen on kuitenkin todennut, että meilläkin on tapauksia joissa paraskaan saattohoito ei ole riittänyt poistamaan kärsimyksiä. Tästä syystä hyvä saattohoito ei ole mikään vaihtoehto eutanasialle. Myös Suomessa eutanasian pitäisi olla yksi mahdollinen työkalu, joka olisi käytettävissä vain äärimmäisissä tapauksissa, kuten monet muutkin harvinaiset hoitomenetelmät ovat.

Jukka Hacklin
hallituksen jäsen
Exitus ry Oululehti 26.4.2016, Aamulehti 27.4.2016, Turun Sanomat 1.5.2016

Saattohoitoa on kehitettävä

Saattohoidon tilaa yritetään Suomessa parantaa. Hyvä kuolemahanke omalta osaltaan tekee tätä työtä. Hyvä kuolema hankkeen saattohoidon kouluttajakoulutus alkaa syksyllä 2016 ja kestää keväälle 2017. Tämä koulutusohjelma tulee tarpeeseen. Tarvitsemme kautta maan enemmän tietoa ja osaamista.

Saattohoidon tilaa tulee pyrkiä saamaan tasa-arvoisemmaksi. Ongelma on siinä, että meillä on hyviä yksikköjä, joissa saa hyvää terminaalivaiheen hoitoa, mutta valitettavasti se jakautuu Suomessa eriarvoisesti. Tämä eriarvoisuus täytyy saada korjattua

Asia pitää huomioida myös tulevassa sote-uudistuksessa. Onhan tämän uudistuksen tavoitteenakin parantaa sairaanhoidonja terveydenhoidon tilaa niin perusterveyden kuin myös erikoissairaanhoidon osalta. Paljon puhutaan jo tulevasta valinnan vapaudesta ja yksilön oikeuksista. Sote uudistuksen ei tule ainakaan huonontaa saattohoitopotilaiden tilannetta.

Saattohoidossa korostuu hoidon yksilöllisyys, laatu ja kuolevan ihmisen laaja-alainen kärsimyksen lieventäminen. Yhä useammin yksilö haluaa olla kotona loppuun asti. Se voi toteutua vain hyvällä avohoidolla. Kotiin on turvattava sairaalatasoinen hoito. Se tarkoittaa teknisiä hoitovälineitä kuten kipupumppua. Tarvittaessa kotona voidaan toteuttaa myös suonensisäistä nesteytystä ja antaa mahdollisia suonensisäisiä lääkityksiä. Myös palliatiivinen sedaatio eli nukutus voidaan toteuttaa kotona, mutta nämä vaativat riittävää hoitotiimiä ja edellyttävät läheisten osallistumista kuolevan hoitoon.

Kotisaattohoitoa ei kaikkialla tunneta. Oulussa olemme edelläkävijöitä. Oulun kaupunginsairaalassa toimii kotihoitorinki ja se mahdollistaa kotikuoleman. Sitä palvelua on syytä entisestään tehostaa ja kaupungin tuleekin osoittaa siihen riittävä rahoitus ja henkilöstöresurssit on turvattava, jotta tulevaisuuden haasteisiin voidaan vastata ja potilaiden valinnan vapautta tehostaa.

Sote-uudistuksen yhteydessä tulisi myös parantaa kuolevan omaisen asemaa. Usein läheinen väsyy tilanteessa, jossa hän yrittää jaksaa käydä töissä ja samaan aikaa huolehtia omaisen saattohoidosta. Usein se on mahdotonta toteuttaa.

Meidän tulisi pohtia yhtenä vaihtoehtona Ruotsin mukaista mallia. Siellä on mahdollista saada ansiosidonnaista vapaata omaisen hoitoon. Ruotsissa omainen voi saada 100 päivää vapaata menettämättä tulojaan. Suomessa omaishoitovapaa on palkaton.

Tosin Suomessa saa kyllä sairaslomaa palkallisena jos läheinen on kuolemassa. Saa siis keskittyä läheisen saattamiseen. Usein uupumus-diagnoosi ei käy, vaan lääkärintodistuksessa täytyy olla masennus / stressireaktio diagnoosi merkittynä. Jotkut hakevat myös palkatonta virkavapaata, mutta luonnollisesti se ei kaikkien kohdalla voi tulla kyseeseen, sillä onhan kyse myös toimeentulosta.

Useinkin työn tekeminen ja läheisen saattaminen samanaikaisesti on aivan liian raskasta. Myös kuolevan läheisen tulee huolehtia omasta jaksamisestaan. Yhteiskunnan tarjoamat palvelut ja edut tulee tukea tätä jaksamista.

Kari Viholainen, Puheenjohtaja
Exitus ry

Eutanasia on ihmisoikeus

Ranska päätti vastikään lainsäädännöllä, että kuolemansaita voidaan pitää nukutettuna kuolemaan saakka. Ranskassa ajettiin aktiivisen eutanasian sallivaa lainsäädäntöä. Ranskan päätös uutisoitiin "kompromissina" eutanasialle. Sitä se ei kuitenkaan ole. Kärsivän ihmisen nukuttaminen ei ole eutanasiaa. Eutanasia on selkeästi aktiivista kuolinapua kun jäljellä ei ole muuta kuin suuri kärsimys Kuinka nukuttaminen kärsivän ihmisen kohdalla olisi moraalisesti ja eettisesti hyväksyttävämpää kuin itse eutanasia? varsinkin jos yksilö itse toivoo oman elämänsä päättymistä suurissa kärsimyksissä? Ranskan linjaus on kärsivän ihmisen uuvuttamista kohti kuolemaa. Se ei ole oikein. Ihmisoikeudet eivät toteudu. Ei Ranskassa eikä Suomessa. Saan viikoittain ja välillä päivittäin yhteydenottoja vakavasti sairailta ihmisiltä, jotka ovat sangen väsyneitä omaan sairauteensa. He ovat käyneet läpi todella raskaita ja vaikeita hoitojaksoja. Usein taustalla on syöpäsairaus, mikä ei ole enää parannettavissa. He ovat hyvin ahdistuneita ja yksin sairautensa kanssa. On erittäin vaikeaa vastailla näiden erittäin vaikeassa tilassa olevien ihmisten kysymyksiin. Vastaan kuten pystyn. He ottavat minuun yhteyttä kun ajan eutanasialainsäädäntöä Suomeen.

On vaikeaa vastata kärsivän ihmisen kysymykseen kun hän kysyy, miksi minä en saa itse päättää omasta lähdöstäni avoimesti? Monet ihmiset ovat ovat kysyneet minulta pitääkö minun tehdä itsemurha, jotta pääsisi kärsimyksistä pois. Ne ovat hirveän vaikeita puhelinkeskusteluja. En koskaan suosittele kenellekään itsemurhaa. Yritän parhaani mukaan suosittelemaan hakemaan apua ja hoitoa ja samalla tiedostaen sen, että sitä apua ei välttämättä ole saatavissa. Yhtälö on vaikea. Olen aivan oikeasti vetoamassa Suomen lainsäätäjiin, että meille saataisiin aktiivisen eutanasian salliva lainsäädäntö. Parhainkaan palliatiivinen oireenmukainen hoito ei auta kaikkia. Olen sen itse nyt todellisesti kokenut ja asiasta vakuuttunut saamieni lukuisten yhteydenottojenkin perusteella. Kyllä nämä ihmiset, jotka kärsivät suunnattomia kärsimyksiä, niin fyysisesti kuin myös henkisesti ovat oikeutettuja itse avoimesti päättämään omasta elämästään. Liian moni joutuu tekemään elämän päättämisen salassa. Se ei ole oikein.

Avoimesti tunnustettu tosiasia on se, että saattohoito ei toteudu Suomessa tasa-arvoisesti. Tämä on suuri ongelma. Nyt käynnissä oleva "hyvä kuolema hanke" pyrkii tätä epäkohtaa korjaamaan. Valitettavasti en usko senkään hankkeen muuttavan kovinkaan suuresti koko maan tilannetta. Vetoan maan lainsäätäjiin, eri eduskuntaryhmiin, jotta eutanasialainsäädäntö otettaisiin vakavasti. Kärsivät kuolemansairaat ihmiset ovat siihen oikeutettuja. Keneltä eutanasialainsäädäntö olisi pois? Miksi ihmisen ei annettaisi itse päättää omasta elämästään avoimesti kun kaikki mahdollinen lääketieteellisesti on tehty ja jäljellä on vain suuri kärsimys? Minä vastaan näihin kysymyksiin jatkuvasti kun vakavasti sairaat ihmiset ottavat yhteyttä. Käynnissä on myös kansalaisaloite eutanasialainsäädännöstä ja se löytyy kansalaisaloite.fi sivustolta.

Exitus ry on ajanut jo yli 20-vuoden ajan aktiivisen eutanasian sallivaa lainsäädäntöä. Tämä lainsäädäntö olisi inhimillinen ja ihmisoikeuksien mukainen lainsäädäntö. Eutanasiassa yksilö itse päättää itsestään, ei koskaan kukaan muu. Viimeisten kymmenen vuoden aikana tehdyt mielipidemittaukset ovat osoittaneet suomalaisten kannattavan eutanasialainsäädäntöä jopa 75% kannatuksella.

Kari Viholainen
Exitus ry
Puheenjohtaja

Kuolinapu on ihmisyyden kunnioittamista

Suomalaisessa kuolinapukeskustelussa tärkeä virstanpylväs on ollut Terhokodin ylilääkäri Juha Hännisen siirtyminen kuolinavun kannattajien joukkoon. Tällä en tarkoita sitä, että asia saisi erityisesti painoarvoa ainoastaan tunnetun henkilön myönteisellä lausumalla, vaan nimenomaan hänen pitkällä urallaan kuolevien saattohoidon parissa. Hänninen on kiistatta lääkäri, joka tuntee alansa ja kuolevien ihmisten tilanteen. Hän on myös tehnyt uraauurtavaa työtä suomalaisen saattohoidon kehittämiseksi.

Kun allekirjoittanut on kymmenkunta vuotta eutanasiayhdistys Exitusta luovineena puheenjohtajana kirjoittanut, keskustellut ja antanut lausuntoja aiheesta, on ollut tarpeen perustella ihmisen oikeutta omasta elämästään päättämiseen kaikilta mahdollisilta perusteilta. Tässä tehtävässä on oppinut sivuuttamaan yleensä jostakin sivusta kumpuavat uskonnolliset vasta- argumentit yksinkertaisesti siitä syystä, että niiden suhteen ei ole mitään keskusteltavaa. Jos joku katsoo oman vakaumuksensa olevan ehdottomasti kuolinapua vastaan, niin se vakaumus ei varmastikaan muutu, oli Suomessa voimassa olevaa eutanasialakia tai ei. Kinastelu on hedelmätöntä ja saattaa aiheuttaa myös turhaa provosoitumista; molemmin puolin. Huomattavasti tarkempaa sanankäyttöä on edellyttänyt keskustelu, jossa eutanasian vastustaja korostaa hyvän saattohoidon merkitystä: eutanasiaa ei haluta, jos saattohoito toimii. Näin toki onkin. Toisaalta ei kukaan saattohoitoonkaan pyri, mikäli ei ole sairautensa kanssa terminaalivaiheessa. Yleensä ottaen ihmiset eivät ylipäätänsä halua kuolla. Elämä on upeaa, arvokasta ja hienoa. Se kuitenkin päättyy jossakin vaiheessa ja kysymys eutanasiasta tulee ajankohtaiseksi juuri siinä tilanteessa, kun hyväkään saattohoito ei riitä tai auta. Tässä mielessä kokeneen saattohoidon ammattilaisen kannanotto kuolinavun puolesta on arvokas tekijä nykyisessä keskustelussa, jonka lopputuloksena tulisi olla Belgian eutanasialainsäädännön mukainen laki.

Ihmiselämän rajallisuutta ajateltaessa on onnellista elää nykyaikaa, jolloin suurta osaa sairauksista ja vaivoista voidaan hoitaa, kipuja lievittää. Elämän loppuvaiheessakin voidaan tehdä paljon sellaista, jolla kärsimystä lievitetään. Kärsiminen ja tuska ovat kuitenkin perin subjektiivisia käsitteitä. Joku saattaa jaksaa ja kestää sellaisia kärsimyksiä, jotka suistavat toisen henkisesti raiteiltaan. Olkoonkin, että lääketieteen keinoin suurimmalle osalle voidaan lievitystä antaa, jää silti pieni osa ihmisistä tilanteeseen, jossa paraskaan apu ei riitä. Mitä yhteiskunta siis voittaisi sillä, että nämä ihmiset kyynisesti jätettäisiin vaille apua? Mikä uhka yhteiskuntaa silloin uhkaisi, jos näille ihmisille heidän omasta vaatimuksestaan annettaisiin kuolinapua? Korottuuko ihmiselämän arvo ja kauneus sillä, että potilas tukehtuu tai huutaa kivuissaan elämänsä viime hetket? Nukutuksessakin voidaan tietysti pitää, mutta mikä on sellaisen "hoidon" motiivi ja hyöty potilaan itsensä kannalta?

Juha Hänninen toteaa, että 99 prosentissa tapauksia kipuja voidaan saattohoidolla lievittää. Jäljelle jää kuitenkin pieni vähemmistö, jonka kärsimykset saattavat olla suunnattomia. On julmaa ja sivistymätöntä sivuuttaa nämä ihmiset toteamalla, että kärsimys kuuluu elämään. Oikeuskäytäntö tuntee käsitteet "raaka" ja "julma". Hyvin yleisesti sanottuna raakuus ilmenee sillä, että joku vaikkapa surmataan pahoinpitelemällä. Julmaksi teko muuttuu silloin, kun uhrille aiheutetaan pitkäkestoista kärsimystä tai tietoisesti jätetään kärsimään kuolemaansa asti. Kuolinavun kieltäminen sitä vaativalta kuolemansairaalta ihmiseltä on julmuutta. Exitus ry aikoo loppusyksyn aikana viedä Avoimen Ministeriön www-sivuille lakiesityksen eutanasialaiksi. Mallipohjana on Hännisenkin mainitsema Belgian lakiteksti. Onkin järkevää ottaa pohjaksi sellainen malli, jota jo ennestään EU-maassa on sovellettu. Kun tarvittava määrä nimiä esityksen taakse on saatu koottua, on eduskunnan pakko ottaa asia käsittelyynsä. Uskallan olla toivoikas, sillä jokaisen viime vuoden kyselytutkimuksen mukaan 75 - 80 % kansalaisista kannattaa eutanasialain hyväksymistä. Kannatusta löytyy myös useimmista puolueista. Suomi lienee jo riittävän sivistynyt ja kypsä kunnioittamaan myös kuolevan ihmisoikeusia ja arvokkuutta sekä yksilön omaa tahtoa elämän loppuvaiheessakin.

Jaakko Ojanne, Exitus ry:n puheenjohtaja 2003-2015

Tunnevaltaista politiikkaa eutanasiasta, 26.5.2012

Vihreiden periaatepäätös hyväksyä kuolinapu eli eutanasia omassa periaateohjelmassaan on Suomessa historiallinen. Vaikka noin 80 % kansalaisista on jo usean vuoden ajan hyväksynyt kuolinavun, on vasta tänä keväänä yksi virallinen puolue ottanut asiaan myönteisen kannan. Toki eri puolueissa on ollut asiaan myönteisesti suhtautuvia ihmisiä, mutta virallista poliittista kantaa on ollut vaikea esittää. Nyt tehdyn päätöksen seurauksena syntynyt keskustelu selittänee syynkin. Eutanasialaki herättää syviä tunteita ja tarjoaa helpon poliittisen lyömäaseen.

Eutanasian kannattajia verrataan milloin natseihin ja milloin tavallisiin tappajiin tavalla, joka lähentelee kauhuromantiikan paatosta tai suoranaista taikauskoisuutta. Vastustajat ovat esittäneet julistuksia, joiden mukaan he eivät halua istua hallituksessa, joka surmaa puolustuskyvyttömiä ihmisiä. Siihen julkilausumaan voinevat yhtyä todennäköisesti kaikki puolueet ja se 80 % kansalaisista, jotka kannattavat eutanasialakia. Eutanasialain mukaan kuolinapua voidaan antaa vain lääketieteellisin perustein ja vain sellaiselle, joka sitä itse vaatii. Muu on surmaamista ja siten myös rikollista.

Eutanasialain perusteena ovat ihmisen perusoikeudet omaan elämäänsä. Kenelläkään ei ole tietenkään oikeutta riistää toisen elämää, mutta kenelläkään ei myöskään ole oikeutta pakottaa toista elämään omien maailmankatsomuksellisten tai uskonnollisten näkemystensä mukaan. Oikeastaan ainoan poikkeuksen tässä suhteessa tekee valtiovalta, joka voi velvoittaa kansalaisensa tarpeen niin vaatiessa uhraamaan paitsi terveytensä, myös henkensä maan ja yhteiskuntajärjestyksen puolesta. Se tosiasia tahtoo vallitsevissa rauhan oloissa usein unohtua.

Edellinen vertaus vain tarjoaa paitsi provosoivan, myös selkeän vertailukohdan eutanasian hyväksyttävyydelle: jos kansalainen kaatuu taistelussa, hän on sankari, mutta jos hän haavoittuu vakavasti ja jää kentälle anomaan tuskissaan kuolinapua, sitä ei hänelle saa antaa.

Elämme kuitenkin onneksi rauhallista aikakautta ja sodan uhkaa ei päällämme leiju. Silti periaatteellinen vertaileminen on perusteltua. Käytännöllisenä vertailukohteena voimme kuitenkin ottaa EU-maista Hollannin ja Belgian sekä unionin ulkopuolelta Sveitsin. Näissä maissa on usean vuoden ajan ollut voimassa eutanasialaki. Niistä saatujen kokemusten perusteella voidaan todeta, että yhteiskuntarauha ei ole kärsinyt, kuolemanpartioita ei ole syntynyt eikä mitään itsetuhoista rynnistystäkään ole ilmaantunut. Eihän eutanasia suinkaan mikään itsetarkoituksellinen tavoite tai päämäärä olekaan. Se on viimeinen apu potilaalle siinä vaiheessa, kun mikään muu ei enää auta; ei edes hyvä saattohoito.

Suomen eutanasiayhdistys Exitus ry on Suomen Potilasliiton jäsenyhdistyksenä pyrkinyt vuosien ajan vaikuttamaan siihen, että Suomessa terminaalivaiheen hoito saataisiin laadullisesti ja valtakunnallisesti sellaiselle tasolle, että kukaan ei joudu puutteellisen hoidon takia toivomaan kuolemansa jouduttamista. Saattohoidon kehittäjät ja alan ammattilaiset kuitenkin tietävät varsin hyvin, että aina paraskaan hoito ei potilaan tuskia helpota. Silloin kuolinapu eli eutanasia on perusteltu vaihtoehto, jos potilas sitä itse vaatii.

Uskon, että Suomeenkin saadaan eutanasialaki samoin kuin se saatiin aikoinaan EU-maista Hollantiin ja hyvinkin katoliseen Belgiaan. Molemmissa maissa kunnioitus yksilön oikeuksia ja vapauksia kohtaan on vahva. Toisaalta ne, jotka ennen lakien voimaantuloa olivat eutanasiaa vastaan ovat sitä vastaan edelleen. Se on heidän oikeutensa.

Tällä hetkellä eutanasiaa vastustetaan oikeastaan samoista syistä kuin joskus 1889 polttohautausta. mainittuna vuonna perustettiin Suomeen krematorioyhdistys ajamaan asiaa. Vastustavat tahot pitivät tuota hautaustapaa barbaarisena ja pakanallisena. Lisäksi katsottiin, että sen avulla ihmiset alkavat peitellä murhia. Kirkko sanoutui koko hankkeesta irti. Kesti yli 30 vuotta ennen kuin Hietaniemeen rakennettiin krematorio. Tänään kirkko pyrkii kaikin tavoin edistämään tuota ”barbariaa”. Valistuksella on taipumuksena lopulta voittaa.

Jaakko Ojanne, Exitus ry:n puheenjohtaja 2003-2015

Kuolinavun perusajatus on armo

Keskustelu kuolinavun sallimisesta myös Suomen lainsäädännössä on viime aikoina ollut vilkasta. Lyhyesti asia voidaan kiteyttää muutamaan peruskäsitteeseen: ihmiselle sallittavaan armoon ja oikeuteen päättää omasta elämästään.

Jos vääjäämätön ja diagnostisoitu sairaus tulee aiheuttamaan potilaalle hankalan, hitaan ja kivulloisen kuoleman, on mittapuuna armo, jos potilas haluaa saada apua kuolemansa jouduttamisessa. Tällainen tilanne saattaa tulla eteen vaikkapa keuhkoahtaumassa tai keuhkosyövässä. On kovin tekopyhää kertoa, että potilasta voidaan pitää narkoosissa, kun lopputulos on joka tapauksessa sama. Luusyövän kyseessä ollen tarjotaan spinaalipuudutusta, mutta se ei kuitenkaan poista halvaannutetun potilaan ahdistusta tilanteessa, joka sekin johtaa kuolemaan.

Me kaikki siis kuolemme, mutta vaikuttaa nyt siltä, että vain joillakin on oikeus annostella kuolemiseen soveltuvia keinoja.

Neliraajahalvaantunut ei ehkä tunne kipua, mutta hänen tilansa saattaa olla hänelle itselleen sietämätön. Toki osa tällaisessakin tilanteessa olevia ihmisiä haluaa ehdottomasti elää, mutta eivät kaikki. Miksi heitä ei kuunneltaisi?

Tulisiko siis yleensä itsemurhaa hautovien kohdalla antaa kuolinapua? Ei, jos he pystyvät toimimaan itse. Kuolinavun periaate ja merkitys onkin nimenomaan siinä, että heitä autetaan, jos heidän toimintakykynsä on rajallinen. Itsemurhaa pohtiva toimii itse ja omista lähtökohdistaan.

Kuolinapua vaativa henkilö on kohtaamassa joko pian saapuvan kuoleman, mutta ei voi asiaa itse ja omin voimin jouduttaa tai hän on muutoin niin toimintakyvytön, että kuoleman jouduttamiseksi voi ainoastaan kieltäytyä nesteestä taikka ravinnosta. Tällainen ihminen voi tuntea olemassaolonsa täysin sietämättömäksi, vaikka varsinaista fyysistä tuskaa ei olisikaan.

Luonnollisesti tässä yhteydessä esiin nousee erilaisia uskonnollisiakin vastalauseita, mutta voidaanko eettisesti kestävällä pohjalla pakottaa joku toinen elämään jonkun toisen uskonnollisen vakaumuksen mukaan? Tällaisella logiikallahan esimerkiksi islamilaiset ja juutalaiset kuolevat ihmiset olisi pakotettava ottamaan vastaan viimeinen voitelu taikka kaste.

Sikälikin vallalla on tietty älyllinen epärehellisyys: me kaikki olemme tietyissä olosuhteissa velvoitettuja kuolemaan maamme, siis puhtaasti talousalueemme puolesta, mutta emme saa vaatia itsellemme kuolemaa, jos elämä on sietämätöntä, tuskallista ja/tai vääjäämättä kohden kuolemaa hivuttavaa. En tietenkään vastusta maanpuolustuksellisia tavoitteitamme, mutta ristiriita on ilmeinen.

Kovin paljon puhutaan myös ongelmista, joita kuulemma aiheutuu niissä maissa, joissa kuolinapu

on laissa sallittua. Sen sijaan kovin vähän puhutaan niistä ongelmista sen tarkemmin. Lopulta – onneksi - hyvin pieni osa potilaista tähän varauloskäyntiin turvautuu sielläkään, missä se on lain puitteissa mahdollista.

No tulisiko asiaan sitten lainsäädännöllä puuttua, jos asia loppupeleissä koskee niin kovin marginaalista ryhmä ihmisiä? Tätä kysymystä olisi sitten tarkistettava hyvin pienten ja harvinaisten sairausryhmien rinnalla. Kannattaako kovin pientä potilasryhmää ylipäätänsä hoitaa, kun ongelma koskee kovin harvoja?

Kyllä pitää, jos yhteiskuntamme haluaa olla sivistynyt länsimainen yhteisö. Nyt käynnissä oleva keskustelu antaa myönteistä toivoa asian suhteen.

Jaakko Ojanne, Exitus ry:n puheenjohtaja 2003-2015

Suosittu ja vaiettu kuolinapu

Eutanasiayhdistys Exituksen kevätkokouksessa 14. päivä huhtikuuta useammatkin yhdistyksen jäsenet tiedustelivat, miksi vaalien alla ei kuolinapulaki ole ollut yhdelläkään kansanedustajaehdokkaalla teemana, vaikka peräti 80 % suomalaisista kannattaa kuolinapua sallivaa lakia?

Tokihan jokunen keskustelupalsta on asiaa käsitellyt ja jossakin on saattanut asiaan myönteisesti suhtautuva kirjoituskin esiintyä. Kuitenkin pääasiallinen tunnelma on ollut asian ympärillä vallinnut vaiteliaisuus. Enemmän on ollut polemiikkia turkistarhauksesta ja sukupuolineutraaleista avioliitoista. Välimeren maiden ja Irlannin talouden ongelmatkin ovat suuresti liikuttaneet suomalaisia, vaikka ainakin toistaiseksi kyseessä ovat yksiselitteisesti olleet korolliset lainat ja talouden ryhdittämiseen annetut takaukset. Ja asia, jolla pitäisi saada 80 % kansasta kannattajiksi on ollut vaiettu kuin parempikin valtionsalaisuus.

Muuan ehdokkaana ollut juristi on nimenomaisesti luvannut tarkistaa lainopillisessa mielessä ja ammattitaitoaan avuksi antamalla Oregonin lakikäännöksen, jotta sitä voidaan pian käyttää esimerkkinä ja mallina suomalaista kuolinapulakia varten. Lakihan toimii täysin moitteettomasti ja ilman ongelmia tuossa osavaltiossa, joka väestön määrältä, rakenteelta, elinkeinoelämältään, teollisuudeltaan ja jopa ilmastoltaankin vastaa hyvin läheisesti Suomea. Itse asiassa sinne aikanaan muuttikin runsaasti suomalaisia siirtolaisia. Asiantuntija-apua siis luvattiin antaa, mutta vasta vaalikiireiden jälkeen. Teemaksi tai vaalitilaisuuksien pohdinnaksi tätä aihetta ei kuitenkaan sovittu otettavaksi.

Virkamiesvalmistelussakin asiaa lienee jo käsitelty, eettisiä näkemyksiä sorvataan, mutta syksyksi alustavasti luvattua valmista lausuntoa ei ole näkynyt. Se saataneen vasta vaalien jälkeisenä aikana.

Ymmärrettävistä syistä Exituksen ajaman lakiasian problemaattisuutta on tullut eri yhteyksissä analysoitua ja mietittyä. Lienee sillä tavalla, että koska kansan parissa yleisesti hankkeen kannalla ollaan ja koska loogisesti ja yksilönvapauksia ajatellen kestävällä pohjalla olevia vasta-argumentteja ei ole olemassa, ei kukaan halua pilata oivallista tahtotilaa tuomalla kuolinapukeskustelua sellaiseen yhteyteen, jossa siihen sotkettaisiin asiaan kuulumattomia asioita. Kuolinapu herättää väistämättä tunteita ja mielikuvia, ehkä uskonnollisiakin intohimoja. Siksi on viisautta analysoida taas kertaalleen nämä sudenkuopat ajoissa, jotta keskustelu ei sortuisi vallan väärinkäsitysten rämeikköön siinä vaiheessa, kun lakiasiaa päästään vaalien kuumuudesta ehkä valmistelemaan.

Kuolinapu ei ole säästötoimi

Kun muutamia vuosia sitten Tampereen Koukkuniemessä oli ongelmia vanhusten ja dementoituneiden potilaiden hoidon kanssa, Aamulehden tekemässä gallupissa kuolinavun kannatus oli hiukan laskenut. Kun toimittaja haastatteli allekirjoittanutta aiheesta, esitin seuraavan vastauksen:

”Jos ensin kerrotaan, että vanhuksia on hoitokodissa liian paljon tiloihin nähden ja hoitajia liian vähän ja jos pohditaan vaikeuksia vanhusten hoidossa, niin miten ihmiset luultavimmin reagoivat, jos perään täräyttää kysymyksen, että mitäs pidät eutanasiasta?”

Tuonkin tapahtumasarjan yhteydessä taidettiin esittää pelkoja siitä, että dementoituneita ihmisiä tapetaan nälkään ja hoidon puutteeseen. Jokainen voi ymmärtää, minkälaisia mielleyhtymiä kuolinavusta puhuminen sellaisessa tilanteessa herättää.

Siksi on ensiarvoisen tärkeää ties kuinka monennen kerran korostaa, että kuolinapua annetaan vain sellaiselle henkilölle, joka sitä itse ja omasta vapaasta tahdostaan vaatii. Kysymyksessä ei ole mikään kustannussäästöjen etsimisen muoto. Pikemminkin päinvastoin voisi sanoa, että suomalaisissa sairaanhoitoa antavissa laitoksissa olisi erityisesti kiinnitettävä huomiota terminaalihoidon tasoon, laatuun ja ennen kaikkea riittävyyteen. Kuolinapu ei siis ole myöskään mikään hoidon vaihtoehto, vaan ennen kaikkea vapaan yksilön oman tahdon kunnioittamista.

Kuolinapu ei ole muiden päätettävissä

Toinen seikka, joka saattaa muuttaa selkeän kansalaismielipiteen hankalaksi poliittiseksi kysymykseksi on harhakuvitelma siitä, että kuolinapua ”annostelisivat” tai ”määräisivät” jotkut muut kuin potilas itse. Näin ei tietenkään ole asian laita. Vaikka prosessissa lääketieteellisten apuvälineiden tarjoajana ja reseptin kirjoittajana toimiikin lain puitteissa lääkäri ja vaikka lääkärien tehtävä on arvioida potilaan tilanne, on varsinainen kuolinapupäätös luovuttamattomasti potilaan oma tahdon ilmaus. Kuolinapua ei voi suositella, määrätä tai vaatia kukaan muu. Loogisesti sitä ei tietenkään voi myöskään kieltää kukaan muu kuin potilas itse. Tässä suhteessa yksilön oikeudet ovat ehdottomia.

Jos joku surmaa toisen, on nykyisen lain mukaan kyseessä tappo, surma taikka murha. Kuolinapulain puitteissa lääkäri joko antaa potilaan vaatiman lääkeannoksen tai luovuttaa tälle hänen vaatimansa lääkeannoksen. Vaikka kysymyksessä on erityisellä huolellisuudella valvottava lääkeaine, on mallina vastaavasta seurannasta ja valvonnasta esimerkiksi syöpäpotilaille reseptillä kirjoitettavat kipulääkkeet, jotka potilas voi annostella omatoimisesti. Myös insuliinia luovutetaan potilaille reseptillä ilman jatkuvasti läsnä olevan hoitohenkilökunnan seurantaa, vaikka riittävä annos sitäkin lääkeainetta on kuolettava.

Edellytyksiä ja malleja tällaisten lääkkeiden kirjoittamiselle ja luovuttamiselle on siis jo nykyisellään olemassa.

Kuolinapu ei ole muiden vakaumusten rajoittama

Lopuksi, mutta ei suinkaan vähäisimpänä asiana on otettava esille vakaumuksellisiin seikkoihin liittyvät pidäkkeet. Kuten surullisenkuuluisista homokeskusteluista olemme voineet mediassa havaita, herättää uskonnon mukaan tuominen suuria tunteita politiikassa. Silloin eivät enää maalliset argumentit riitä, kun sekaan tuodaan korkeampia voimia ja ylimaallista lainsäädäntöä. Kenttä on poikkeuksetta äänekkäimpien saarnaajien hallussa.

Olenkin tohtinut esittää sen perustavaa laatua olevan kysymyksen, että miksi muiden tulisi elää, kuolla tai olla kuolematta jonkun toisen uskonnollisen vakaumuksen mukaan? Jos toisaalta näin olisi pakko tehdä, niin islamilaisten ja juutalaisten ympärileikkaukset olisi kiellettävä, kastaminen suoritettava kaikille uskonnosta riippumatta ja jos nyt kerettiläisestä luterilaisesta opista olisi luopuminen, niin viimeinen voitelukin olisi annettava aivan kaikille.

Rohkenen epäillä, ettei yksikään aidosti ja sydämellään uskonnollisia tunteita kokeva ihminen uskontokunnasta riippumatta haluaisi pakottaa toisia omaan uskontoonsa ja sen toimintamalleihin. Silti kuolinapukysymys tekee tästä useimmiten poikkeuksen, koska elämä halutaan nähdä lahjana, josta omaehtoinen luopuminen olisi suuri vääryys.

Noin keskustelun virkistykseksi ja argumentoinnin vuoksi esitän myös kysymyksen, että jos elämälle sitten on asetettu mitta ja määrä, jota ei ihmisen sovi muutella, niin eikö samaan tapaan ole syntiä ja vääryyttä pyrkiä pidentämään tätä määrättyä elämän ajanjaksoa?

Asiaa sopii miettiä. Itse en siinä tosin näe minkäänlaista ongelmaa tai hankaluutta. Päinvastoin olen iloinen lääketieteen voidessa vähentää kärsimystä ja surua ihmiskunnan keskuudessa.

Jaakko Ojanne, Exitus ry:n puheenjohtaja 2003-2015

Dignitas - Inhimillinen elämä - inhimillinen kuolema

Sveitsin Dignitas-yhdistyksen perusti vuonna 1998 lakimies Ludwig A. Minelli

tarkoituksena turvata yhdistyksen jäsenille inhimillinen elämä ja inhimillinen kuolema. Dignitas laatii laillisia hoitotahtoja, antaa terminaalihoitoa ja antaa apua itsemurhassa. Yhdistys antaa myös lakiapua silloin kun jäsen kiistelee lääkärinsä, sairaalan tai hoitolaitoksen kanssa.

Dignitas'in toiminta perustuu Sveitsin rikoslain 115. artiklaan, jonka mukaan on lainvastaista antaa apua itsemurhassa, jos avun antaja saa siitä taloudellista etuutta

Toisin kuin muut samanlaiset yhdistykset Sveitsissä, Dignitas hyväksyy myös ulkomaisia jäseniä.

"Eettisesti katsottuna tätä työtä ei voi rajoittaa vain Sveitsin rajojen sisälle. Jos ihminen on hukkumassa häneltä ei ennen pelastustoimia kysytä onko hän Sveitsin kansalainen", Minelli kertoo.

Kaikki jäsenet, joilla on toivottomia ja kestämättömiä kärsimyksiä ja jotka toivovat voivansa päättää elämänsä, ovat oikeutettuja saamaan apua.

Dignitaksella on tällä hetkellä 1500 jäsentä. Yhdistyksen ammattitaitoinen henkilökunta keskustelee useita kertoja potilaan kanssa varmistuakseen, että kaikki muodolliset ja lailliset ehdot avustettuun itsemurhaan täytetään.

Reseptilääkitys itsemurhaa varten täytyy saada laillistetulta lääkäriltä. Tämä ei Sveitsissä ole probleema koska enemmistö lääkäreistä on yhteistyöhaluista. Jos kuitenkaan tämä ei ole mahdollista, Dignitas hankkii tarvittavan lääkkeen. Käytetty lääke on nopeavaikutteinen barbituraatti. Muutamassa minuutissa

potilas vaipuu uneen, kuolema seuraa tuskattomasti ja rauhallisesti. Kuoleman jälkeen Dignitas informoi poliisia. Todistamisvaatimusten takia pitää Dignitaksen henkilökuntaan kuuluvan lisäksi paikalla olla kaksi muuta henkilöä. Dignitas toimii mieluiten potilaan kotona, jossa perheenjäsenet ja ystävät voivat olla läsnä. Ulkomaisia jäseniä varten yhdistyksellä on kodinomaisesti sisustettu huoneisto, jossa avustettu itsemurha voi tapahtua.

Jäsenmaksu on ollut noin 18 euroa vuodessa. Suuremmat avustukset ovat hyvin tervetulleita.

Yhteystiedot:

Dignitas
Postfach 9
CH-8127 Forch, Swtzerland


Internet: www.dignitas.ch
e-mail: dignitas(at)dignitas.ch

Motto:
"Mielestäni on häpeällistä, että potilaat vaikeassa tilanteessaan joutuvat jättämään maansa, kotinsa, perheensä ja ystävänsä kuollakseen ulkomailla. Se on surullista mutta yhdistyksemme voi toimia vain Sveitsin alueella."

- Minelli

Potilaat eriarvoistuvat - kuoleminenkin eriarvoistuu

Potilaallahan on itsemääräämisoikeus. Näin ainakin virallisesti väitämme. Lääkärien etiikka siihen velvoittaa, Suomen Potilasliitto tätä oikeutta valvoo ja mielipidemittausten mukaan kansalaisillekin asia on hyvin tärkeä.

Jotta tämä itsemääräämisoikeus toteutuisi, pitää jokaisella potilaalla ja terveyspalvelun käyttäjällä olla luottamus siihen, että hänellä on vapaus ja oikeus tehdä itseään ja elämäänsä koskevia päätöksiä myös elämän päättyessä. On siis oltava varma siitä, että tarjolla on riittävän hyvää ja kunnioittavaa hoitoa, jotta elämä olisi mielekästä toisten varassakin ollen.

Samalla potilaalla kuitenkin tulee olla varmuus siitä, että hänen tahtoaa kunnioitetaan myös sellaisessa tilanteessa, jolloin hän haluaa päästä tästä elämästä pois. Elämä lakkaa olemasta lahja siinä vaiheessa, kun siitä tule kestämätön, tuskallinen ja ahdistava taakka. On painajaismaista maata liikuntakyvyttömänä, tuskissaan ja ahdistuneena ilman, että poispääsyn vapahdusta olisi saatavilla.

On tärkeää, että muistetaan myös kuolevan potilaan oikeudet. Nämä oikeudet luettelevat lääkärit Anneli Vainio ja Päivi Hietanen teoksessaan ”Palliatiivinen hoito” - Duodecim, 2004.

Kuolevan potilaan oikeudet

”Oikeus kuolla,

Itsemääräämisoikeus,

Oikeus oireiden lievittämiseen,

Oikeus valita hoitopaikkansa,

Oikeus kulttuuristen ja hengellisten erityispiirteiden huomioonottamiseen,

Oikeus yksityisyyteen ja rauhaan,

Oikeus yhteyteen läheistensä kanssa,

Oikeus inhimilliseen kohteluun,

Oikeus todenmukaiseen informaatioon.”

Vaihtoehtona nääntyminen tai itsemurha ”etukäteen”

Voimassa olevan käytännön mukaan kaikkia muita kuolevan potilaan oikeuksia kunnioitetaan ja niiden mukaan pääsääntöisesti toimitaan, mutta kaksi ensimmäistä oikeutta yleensä sivuutetaan. Potilas voi kieltäytyä ravinnosta, nesteestä ja lääkkeistä. Vaihtoehto liikunta- ja toimintakyvyttömälle ja kuolemaa haluavalle potilaalle on siis itsensä näännyttäminen.

Toinen vaihtoehto, johon moni etenkin vanha ihminen turvautuu, on itsemurha. Epävarmuuden ja tulevaisuutta pelkäävän ihmisen mielessä vaihtoehdoksi muodostuu oman hengen riistäminen siinä vaiheessa, kun toimintakykyä on vielä riittävästi jäljellä.

Exitus ry - tai yleensä humanistisesti ajatteleva ihminen - ei voi tällaista tilannetta hyväksyä, vaan toimii edelleen kaikilla mahdollisilla foorumeilla ja keinoilla sen eteen, että Suomeen saataisiin lopulta virallinen lainsäädäntö kuolinavun sallimiseksi samaan tapaan kuin Hollannissa ja Belgiassa nyt jo on. Siellä järjestelmä toimii hyvin lain puitteissa, miksi ei siis myös täällä?

Jakaantuva sairaanhoito - jakaantuva kuolema

Suomalaisen terveydenhoidon kriisitilanne on tänä vuonna ollut poikkeuksellisen kouriintuntuvasti esillä. Vaikuttaa huolestuttavasti siltä, että kansalaisten mahdollisuudet erilaisen sairaanhoidon ja terveydenhoitopalvelun käyttäjänä jakautuvat. Osassa Suomea ei sairaanhoitopalveluun saada lainkaan henkilökuntaa, niin sanottuihin vähemmän kiireellisiin, mutta hyvinkin paljon elämän laatuun vaikuttaviin toimenpiteisiin ei tahdo päästä muutoin kuin rahalla ja erityisesti vanhusten hoito on lähellä katastrofitilaa, ellei ole varaa yksityiseen erityispalveluun.

Yksityispalvelussa ei ole tietenkään mitää tuomittavaa. Tuottaahan se usein tehokkaammin joitakin tarvittavia palveluita kuntien ja kaupunkien ostettaviksi. Ongelma on siinä, että kaikille ei riitä sen paremmin kunnallista kuin yksityistäkään palvelua. Köyhempi jää hännille.

Sama ilmiö korostuu kaikessa karmeudessaan sellaisissa tapauksissa, joissa potilas on terminaalivaiheessa ja haluaa kuolla. Köyhä potilas on suomalaisen lääkärietiikan armoilla ja saa näännyttää itsensä hengiltä jos siis haluaa kuolla. Varakkaampi voi siirtyä Sveitsiin Dignitas-klinikalle ja saada avun sieltä jos haluaa kuolla rauhallisesti ja arvokkaasti.

Kuolemaa tekevä ihminen ei luonnollisesti arvota vaikkapa asunnon myymistä tai kesämökistä luopumista enää sellaiseksi menetykseksi kuin jos vastaavan operaation joutuisi tekemän vaikkapa lonkkaleikkaukseen päästäkseen. Vaatimattomissa oloissa elävän puolisolle taikka lapsille tämä on kuitenkin tuskallinen menetys. Köyhä menettää taas enemmän; myös kuolemassa.

Dignitas-klinikan jäsenmaksu ei toki ole suurensuuri, mutta vaikeasti sairaan potilaan matka Sveitsiin maksaa. Yhteiskuntamme, elämämme ja sairaanhoitomme näyttää jakautuvan niin syvälle, että Suomessa myöskin kuolevat potilaat ovat eriarvoisessa asemassa. Köyhä kituu ja vauraampi lipuu pois elämän vaivoista.

Jaakko Ojanne

Eutanasiahoitotahto

Belgiassa suunnitellaan nk. eutanasiahoitotahdon rekisteröintiä 1.9.2008 alkaen.

Henkilö tai potilas voi tehdä tämän hoitotahdon silmälläpitäen tilannetta, että hän sairastuisi parantumattomasti tai joutuisi syvään tajuttomuustilaan tai koomaan ja olisi näin ollen itse estynyt pyytämästä eutanasiaa.

Jotta etukäteen tehty hoitotahto olisi pätevä, kyseisen henkilön tulee hoitotahtoa laadittaessa olla täydessä ymmärryksessä.

Hoitotahdon tulee olla juridisesti pätevä (kahden luotettavan henkilön todistama) ja lisäksi sen tulee olla laadittu viisi (5) vuotta etukäteen.

Hoitotahdon kopiot tulee antaa niille kahdelle henkilölle, jotka allekirjoituksillaan todistavat hoitotahdon oikeellisuuden niin, että he tarvittaessa voivat antaa sen hoitavalle lääkärille. Koska eutanasiahoitotahdon kuitenkin tulee olla 1.9.2008 alkaen paikallisten ja kansallisten terveysviranomaisten rekisteröimä, voivat Belgian lääkärit tulevaisuudessa tiedustella parantumattomasti sairaan, syvästi tajuttoman potilaan osalta, onko tällainen hoitotahto kyseisen potilaan kohdalla rekisteröity.

On toki lisättävä, että käytännössä on lääkärin vapaassa valinnassaan seuraako hän hoitotahtoa vai ei.

Lähde: ADMD, Belgia

Eutanasi-förhandsvilja

I Belgien planeras att fr.o.m.den 1.9.2008 införa registrering av en sk eutanasi-förhandsvilja.

enna förhandsvilja kan göras av en person eller en patient för det fall att han / hon i framtiden är obotligt sjuk och befinner sig i ett djupt medvetslöst tillstånd eller i koma och således är oförmögen att själv anhålla om eutanasi

För att förhandsviljan skall vara giltig, bör personen ifråga vara vid sitt fulla förstånd då förhandsviljan uppgörs. Förhandsviljan bör vara juridiskt bindande (bevittnad av två tillförlitliga personer) och dessutom vara uppgjord fem (5) år i förväg.

Kopia av förhandsviljan ges åt de två personer som bevittnat densamma, så att de vid behov kan ge den åt den vårdande läkaren.

Då emellertid eutanasi-förhandsviljan fr.o.m. den 1.9.2008 kommer att kunna registreras hos de lokala och nationella hälsovårdsmyndigheterna, kan läkarna i Belgien i framtiden, då de har hand om en obotligt sjuk, djupt medvetslös patient, förfråga sig om en sådan förhandsvilja finns registrerad för patienten ifråga.

Tilläggas bör dock att det står läkaren fritt att följa förhandsviljan eller ej.

Källa: ADMD, Belgien

Suomen lääkäriliiton suositus

Lääketieteen etiikan päivillä syyskuussa Suomen Lääkäriliitto suositti potilaan ja lääkärin yhteisymmärrykseen perustuvan hoitopäätöksen kirjaamista potilastietoihin. Liiton mielestä kaikkien kansalaisten tulisi pohtia toivomuksiaan hoitonsa suhteen yhdessä omaistensa kanssa. Hoitopäätöksen tekevän lääkärin on aina tärkeä tietää, miten potilas toivoisi itseään hoidettavan. Etenkin vakavan sairauden diagnosoinnin jälkeen on potilaan ja lääkärin keskusteltava hoitovaihtoehdoista ja potilaan hoitotahdosta. Hoitotahtoa voitaisiin tarvittaessa tarkentaa ja siihen tulee palata säännöllisesti hoitosuhteen aikana ja varsinkin, jos kuoleman lähestyminen on ilmeistä.

Näin siis Lääkäriliitto tänään. Vihdoinkin Suomen Lääkäriliitto ja maamme lääkärikunta tunnustaa potilaan hoitotahdon tärkeyden ja jopa sen välttämättömyyden. Ei ole montaakaan vuotta siitä, kun potilaan kirjallista hoitotahtoa pidettiin vain joutavanpäiväisenä paperinpalana, jolla ei ollut mitään merkitystä. Ehkäpä Exitus-yhdistyksen määrätietoisella kampanjoinnilla hoitotahdon puolesta on ollut tähän muutokseen ainakin jonkinlainen osuus.

Jane Tuovinen 10/2007

Eutanasiakeskustelun retoriikasta

Seuraavassa otteita FM Kia Kinnusen Suomen Lääkärilehdessä 38/2007 olleesta artikkelista Eutanasiakeskustelun retoriikkaa, joka perustuu Kinnusen uskontotieteen pro gradu-tutkielmaan Kuolemaa suurempia kysymyksiä.

Kia Kinnusen mielestä suhtautuminen eutanasiaan on vähän samanlaista kuin suhtautuminen alkoholipolitiikkaan. Alkoholi nähdään joko kaiken pahan alkuna, jonka saantia olisi tiukasti rajoitettava tai ummistetaan silmät alkoholin kaikilta haitoilta ja katsotaan kaikkien rajoitusten olevan haitallista holhoamista. Samoin Kinnusen mielestä eutanasia kärjistyy puheenvuoroissa helposti joko puolustuskyvyttömien kontrolloimattomaksi surmaamiseksi tai sitten ongelmattomaksi yksilön täysin omaksi valinnaksi.

Pahimpana uhkana eutanasiaa vastustavien kannanotoissa nähdään ns. kaltevan pinnan uhka. Sen mukaan eutanasian salliminen potilaiden pyynnöstä johtaisi vähitellen potilaiden surmaamiseen ilman pyyntöä tiettyjen kriteerien täyttyessä tai taloudellisten tekijöiden vaikutuksesta. Kaltevaa pintaa pelkäävät eivät kuitenkaan koskaan esitä keinoja mm. tiukkaa valvontaa liukumisen estämiseksi.

Priorisoinnista puhutaan myös eutanasian yhteydessä. Priorisointi on jo nyt tosiasia, mutta tarvitsisiko sen merkitä kaltevalle pinnalle liukumista, jos eutanasia tässä tilanteessa laillistettaisiin? Jos näin on, miten voimme olla varmoja siitä, ettemme jo nyt ole kaltevalla pinnalla? Kysyy Kia Kinnunen ja toteaa, että tutkimusten mukaan eutanasiaa esiintyy sielläkin, missä se on laitonta.

Lääkäri on asiantuntija hoitoa koskevissa kysymyksissä ja näin ollen hänen kuuluukin olla vastuussa hoidosta. Potilas taas on omien tuntemustensa ja syvimpien arvostustensa ainoa asiantuntija. Mukaan tulevat nyt hoidon rajat: mikä on liikaa ja mikä liian vähän ? Hoitomuotojen jatkuva kehittyminen lisää sellaisten tilanteiden määrää, joissa joudutaan toteamaan, että elämän pitkittäminen on kyllä mahdollista, mutta samalla kysymään, onko se enää mielekästä. Tieto mahdollisuudesta vaikuttaa hoitoon, voi vähentää potilaan pelkoa ”ylihoitamisesta”. Mahdollisesti perustettavalla hoitotahtorekisterillä tulee Kinnusen mielestä luultavasti olemaan vaikutusta ainakin asenneilmapiirin tasolla.

Jane Tuovinen 10/2007

Kuolevaa potilasta ei kunnioitettu

Mieheni oli hoidettavana Töölön sairaalassa kesä-heinäkuun vaihteessa. Heinäkuun alussa sairaalasta soitettiin ja kerrottiin, että jos vielä haluan hyvästellä mieheni ennen hänen kuolemaansa, olisi minun tultava mahdollisimman nopeasti sairaalaan. Kiiruhdin kuolevan puolisoni vuoteen ääreen ja ehdin vielä hyvästellä hänet, mutta tuosta hyvästijätön hetkestä jäi minulle hyvin paha mieli.

Mieheni oli kolmen hengen huoneessa ja vierailuaika oli juuri alkanut. Mieheni vasemmalla puolella ohuen verhon takana olevan potilaan luona oli omaisia, jotka nauroivat ja kertoivat kuulumisiaan kovalla äänellä. Oikean puoleinen potilas taas puhui puhelimessa äänekkäästi ja huoneen toisessa päässä siivoja kolisteli metallisen siivouskärrynsä kanssa. Kaiken tämän lisäksi televisio oli auki ja siellä soi korviahuumaava rockmusiikki. Tunnelma oli kuin markkinatorilla ja siinä minun piti jättää hyvästit kuolevalle miehelleni. Paikalle tulleelta hoitajalta kysyin, eikö heillä ole mitään rauhallisempaa paikkaa, jossa voisin hyvästellä mieheni. ”Ei ole muuta kuin vessa”, vastasi hoitaja. Pyysin, että hän edes sulkisi television.

Eikö sairaaloissamme enää kunnioiteta kuolevaa potilasta? Ovatko hoitajat jo niin stressaantuneita ja kiire niin kova, ettei edes kuoleman edessä ole aikaa hiljentyä? Haastatteluissa ja juhlapuheissa kyllä kerrotaan, että kuolevalle potilaalle ja hänen omaisilleen järjestetään rauhallinen tila hyvästellä rakkaansa, mutta todellisuus näyttää olevan aivan muuta. Omaiset ovat läheisensä kuolinhetkellä hyvin herkässä mielentilassa ja siitä jää heidän mieleensä aina pysyvä muisto, joka vaikuttaa pitkälle heidän elämäänsä. Siksi hienotunteisuus ja niin kuolevan potilaan kuin omaistenkin kunnioittaminen ja huomioon ottaminen pitäisi kuulua sivistyneen yhteiskunnan alkeellisimpiinkin tapoihin.

Jane Tuovinen
toimittaja

Kuolevallakin potilaalla on oikeuksia.

Seuraavien lähteenä on Anneli Vainion ja Päivi Hietasen teos
”Palliatiivinen hoito” - Duodecim, 2004, s. 318
Parantumattomasti sairaalla potillaalla on: Oikeus kuolla
Itsemääräämisoikeus
Oikeus oireiden lievittämiseen
Oikeus valita hoitopaikkansa
Oikeus kulttuuristen ja hengellisten erityispiirteiden huomioonottamiseen
Oikeus yksityisyyteen ja rauhaan
Oikeus yhteyteen läheistensä kanssa
Oikeus inhimilliseen kohteluun
Oikeus todenmukaiseen informaatioon


Valitettavasti tällä oikeuksien julistuksella ja käytännön todellisuudella ei aina ole yhteistä linjaa. Merkittävin puute on heti alkuun mainitussa oikeudessa kuolla. Kuolla saa, jos kieltäytyy nesteestä ja ravinnosta. Apua ei saa.

Aihe on erittäin ajankohtainen ja tärkeä. Sen herättämien voimakkaiden tunteiden vuoksi on paikallaan selvittää joitakin peruskäsitteitä. Itse Suomen eutanasiayhdistyksen, Exitus ry:n, puheenjohtajana koen perin harmillisena sen, että usein eutanasia sekoitetaan selkeään murhaamiseen tai ainakin törkeään heitteillejättöön. Artikkelin esimerkit, joissa dementoitunut tai muutoin huonon kuntonsa takia sekava vanhus jäi vaille nesteytystä ovat pikemminkin hoitovirheitä. Eutanasia merkitsee kuolinapua, jota potilas itse; ja vain itse, voi vaatia. Potilas voi niinikää laatia hoitotahdon, jolla hän kieltää hoitotoimet sellaisessa tapauksessa, jolloin toiveita parantumisesta ei ole olemassa. Tämäkin on henkilökohtainen tahdonilmaus, jonka voi tehdä vain ja ainoastaan potilas itse; ei kukaan muu tämän puolesta.

Hyvä kuolema - eu thanasos

Eutanasia tulee kahdesta kreikankielen sanasta ”eu” ja ”thanasos”, jotka merkitsevät hyvää kuolemaa. Eutanasia (jonka sisällyttämistä Suomen lakiin Exitus siis ajaa) on kuolinapua sitä vaativalle. Kuolinapua potilas voi vaatia silloin, kun kärsimys on hänelle liikkaa ja kun mikään hoito, muu apu taikka tukitoimi ei tilannetta helpota. Luonnollisesti määritelmä ”sietämättömälle tuskalle” on vaikea, koska jokaisen yksilön sietokyky on hyvin erilainen. Yhdelle pirstaleinen polvi voi olla vielä siedettävää tuskaa, kun taas toinen on likimain shokissa saatuaan haavan kämmeneensä. Etukäteenhän me emme tiedä, mikä meille kullekin on sietämätöntä. Emme myöskään voi varmuudella sanoa, missä vaiheessa olemme tilanteessa, jolloin haluamme päättää elämämme. Eutanasialaki on mm. Hollannissa ja Belgiassa. Kuolinapua saa myös Dignitas-yhdistykseltä Sveitsistä. USA:ssa Oregonissa on ollut käytössä malli, jonka mukaan potilas saa niin vaatiessaan lääkäriltä kuoleman tuovan lääkityksen. Tappava annos on kuitenkin kyettävä itse nauttimaan. Kysymyksessä on tavallaan avustettu itsemurha, jonka on muuten jo nyt Suomessakin mahdollinen. On kuitenkin huomattava, että vallitseva tilanne ei poista eutanasialain tarvetta. Ensinnäkin itsemurhassa avustaminen on usein tulkinnanvaraista ja juridisesti ja eettisesti hyvin hankalaa. Toiseksi ilman lääketieteellistä asiantuntemusta seuraukset saattavat olla erittäin epämiellyttävät ja vain syventää kuolevan potilaan tuskallista tilannetta. Lisäksi erilaiset Jack Kevorkianin tapaiset ”yksityisyrittäjät” edustavat hyvin arveluttavaa ilmiötä. Näin tärkeää asiaa ei voi jätää kontrollin ulkopuolella vaeltelevien hiilidioksidi- ja häkäpönttöjensä kanssa seikkailevien yksilöiden varaan. Kuvaavaa muuten on, että Kevorkian on tällä hetkellä vankilassa toimiensa takia.

Hoitotahto

Hoitotahto on potilaslaissa mainittu tahdon ilmaus, jolla jokainen voi terveenä ja täydessä ymmärryksessä ollessaan kieltää itseensä kohdistuvat hoitotoimet tilanteissa, joissa parantumisen toiveita ei ole olemassa. Tämäkin on vakaasti ilmaistava ja kahden todistajan allekirjoituksillaan vahvistettava. Todistajat eivät saa olla sukulaisia taikka puoliso. Yhteiskunnallisesti suuri ongelma on vain siinä, että lainsäätäjä ei ole vielä ymmärtänyt rekisteröidä näitä asiakirjoja viranomaisrekisteriin. Niinpä jokaisen on vielä itse huolehdittava siitä, että tämä asiakirja on tarpeen vaatiessa löydettävissä. Se on siis toimitettava hoitoa antavaan sairaalaan tai muutoin vaikkapa omaisten kautta helposti löydettäväksi. Hoitotahdosta ei ole hyötyä, jos se löydetään tavallisen testamentin välistä siinä vaiheessa, kun perunkirjoituksia ryhdytään laatimaan. Exitus ja muutamat muut järjestöt ovat ryhtyneet ajamaan hoitotahtorekisterin rakentamista Suomeen. Rekisterissä olevia hoitotahtoja voisi näin tarpeen vaatiessa myös helposti päivittää ajan tasalle. Myöskään omaisten omista poikkeavat uskonnolliset näkemykset eivät voisi vaikuttaa potilaan oman tahdon toteutumiseen. Suurin helpotus tällä olisi tietenkin hoitohenkilökunnan tehdessä hoitopäätöksiään.

Ja muu onkin rikollisuutta?

Eutanasia ja hoitotahdon mukaan tapahtuva hoidon keskeytys ova siis ainoita tapoja toimia eettisesti oikein. Silloin toteutuu ihmisen yksilöllinen tahto. Kategorisesti voi sanoa, että kaikki muu on rikollisuutta. Tahdon vastainen eutanasia on murha. Siksi on harhaanjohtavaa puhua eutanasiasta, jos toimitaan vastoin potilaan tahtoa. Tai jos toimitaan potilaan vakaata tahtoa tuntematta. Lisäksi on olemassa käsite nimeltään ”kryptanasia”, joka tarkoittaa aktiivista eutanasiaa potilaan tietämättä. Sajaman kirjoituksen esimerkit kuuluvat karkeasti lokeroiden tähän ryhmään. Niissähän potilaiden elämää oli tieten tahtoen päätetty lyhentää nesteytyksen lopettamisella. Täytyy kuitenkin taas todeta, että tässäkään asiassa maailma ei ole mustavalkoinen tai yksiselitteinen. Jos hoitavalla henkilökunnalla on käsissään potilas, joka voidaan nesteytyksellä, ravinnolla ja lääkkeillä hoitaa kuntoon, on hoitoa yksiselitteisesti annettava. Tästä asiasta tuskin kukaan järkevä ihminen voi olla eri mieltä.

Hoitajan etiikka

Entä sitten, jos kysymyksessä on pahasti kuivunut dementiapotilas, jonka ravitseminen, nesteytys ja ulostaminen ovat kokonaan hoitohenkilökunnan varassa ja joka ei enää hahmota ympäröivää maailmaa? Jos hänen sairautensa, keuhkokuume, syöpä tai jokin muu vakava sairaus, heikentävät voimia entisestään? Missä vaiheessa voidaan todeta, että hänen, kuten meidän kaikkien, elämä päättyy kuolemaan? Jos hoitotahtoa ei ole olemassa, niin voidaanko vaikkapa nesteytys ja antibiootit jättää pois? Nähdäkseni elämä päättyy jossakin tapauksessa kuolemaan. Silloin lääkärin ja hoitohenkilökunnan pääasiallinen tehtävä on etiikkansa ja koulutuksensa mukaan antaa sellaista terminaalihoitoa, että potilas ei kärsi tuskia tai ole rauhaton. Taas kerran päätös riippuu jokaisesta tapauksesta erikseen. Hyvä kysymys on sekin, että pitääkö potilaan sitten olla tyystin lääkkeillä rauhoitettu? Missä vaiheessa rauhattomuus alkaa muuttua paniikiksi, jota on lääkittävä? Pitää kuitenkin muistaa, että kuolema ei ole mikään tappio, vaan oleellinen osa elämän kiertoa. Me kuolemme lopulta ja on perusteltua voida vaatia, että sen sallitaan tapahtua ilman, että ihmistä alistetaan edes dementoituneena ja tiedottomana elämää pitkittävien hoitojen koekaniiniksi. Eutanasian ja hoitotahdon vastustajat puhuvat kernaasti siitä, että ihmisen tulee elää niin pitkään kuin Jumala elämää suo. Kääntäen voisi sitten kysyä, että missä vaiheessa ihminen asettuu Jumalan asemaan pitkittäessään hyvinkin pitkään varmaa kuolemaa?

Minkälainen on maailmamme?

Historia kertoo runsaasti esimerkkejä tapauksista, joissa ihmisiä, nuoria ja vanhoja potilaita, on hoidettu hyvin ja huonosti. Raadollisesti voidaan todeta, että joskus tämä hoito tai hoitamattomuus ovat riippuneet selvästi taloudellisista syistä. Motiivina ovat olleet perinnöt, jälkisäädökset, kaupat, varattomuus, intohimot ja silkat mieltymykset. Yhteiskunnallisesti vaikeina aikoina hoitojen ja lääkkeiden puute ovat vaikuttaneet siihen, onko vaikkapa vanhuksia hoidettu. Tänään meillä Suomessa on nähdäkseni sairaaloiden satunnaisia hoitovirheitä suurempana ongelmana yksinäisyys ja hoitohenkilökunnan prässääminen kohtuuttomalla työtaakalla. Masennukseen ja yksinäisyyteen todella voi kuolla ja kaikilla vanhuksilla ei ole kaitsijaa, joka seuraisi, syökö tämä esimerkiksi riittävästi. Aliravitsemus on tänään perin yleistä vanhusväestön parissa. Ironista ylipainon ja kiireen kanssa painivassa yhteiskunnassa. On perusteltua kysyä, ajaako vallitseva yhteiskunnallinen tilanne vanhuksia hautaan? Uskallan väittää, että aika lähellä ollaan. Eikä olla kovin kaukana siitäkään, etteikö hoitava henkilökuntakin ole pian samassa kurssissa. On nähdäkseni harhaanjohtavaa pähkäillä, asetetaanko joku potilas ennenaikaisesti terminaalihoitoon, kun pitäisi kysyä, miten potilas on alunpitäen moiseen kuntoon joutunut? On perusteltua kysyä sitäkin, miksi hoitavaa henkilökuntaa ei ole riittävästi perehtymään kunkin potilaan asiakirjoihin? Kun New Yorkin WTC oli liekeissä 11. syyskuuta 2001 ei kukaan kysynyt miksi jotkut hyppäsivät liekkejä pakoon ikkunoista, vaikka syöksy vei varmaan kuolemaan. Meilläkin pitäisi eutanasialla pelottelun sijasta aloittaa yhteiskunnallinen keskustelu siitä, miten yhteiskunnassamme on nykyiseen tilanteeseen jouduttu. Siihen keskusteluun myös Exitus haluaa aktiivisesti osallistua.

Jaakko Ojanne, Exitus ry:n puheenjohtaja 2003-2015

Palliatiivisen sedaation mahdollisuus kuolevan hoidossa on tärkeää

HS referoi 19.9.2006 Terhokodin ylilääkärin Juha Hännisen esitystä Lääkäriliiton etiikkaseminaarissa palliatiivisen nukutuksen mahdollisuudesta kuolevan potilaan viimeisten päivien hoitona.

Tämä on erittäin tärkeä ja arvokas pohdittaessa sitä, kuinka voidaan parantaa kuolevan potilaan hoidon laatua suomalaisessa terveydenhuollossa.

Hännisen mukaan ”unikuoleman” käyttö on vielä hyvin harvinaista Suomessa. Hän itsekin sanoo käyttäneensä ko. nukutusta saattohoidossa vain kaksi kertaa, vaikkakin sitä hänen johtamassaan Suomen eturivin saattohoitokodissa Terhokodissa käytetään parikymmentä kertaa vuodessa.

On hyvin toivottavaa, että Lääkäriseura Duodecimin tulossa oleva kuolevan potilaan ”Käypä hoito-suositus” sisältää suosituksen ja ohjeet hoitohenkilökunnalle tämän hoitokeinon käytöstä. Yhtä tärkeää on, että hoitohenkilöstö tekee omaisille selväksi mahdollisuuden / suosituksen tästä hoidosta.

Kaikkein tärkeintä on, että kuolevan potilaan kanssa mahdollisuuksien mukaan keskustellaan tästä ja kuullaan hänen oma toiveensa asiassa. On myös tärkeää, että meillä kaikilla on mahdollisuus lääkäriä sitovasti ilmaista omassa hoitotahdossamme itseämme koskeva mielipide asiassa.

Hänninen sanoo, että palliatiivista sedaatiota ei pidä sekoittaa eutanasiaan. Tämä kuulostaa hieman ikkunasomistukselta, mutta jos tämä erottelu helpottaa hoitavan lääkärin ja omaisten mahdollisia pohdintoja asiassa niin hyvä näin. Tämä hoitokäytäntö kuolevan hoidossa auttaisi kuitenkin osaltaan yhteiskuntaa siirtymään eutanasiakeskustelun jälkeiseen avoimempaan, inhimillisempään ja lempeämpään suhtautumiseen kuolemaan.

Olli Penttilä
Helsinki

Vaatimus eutanasialain saamiseksi Suomen lainsäädäntöön voidaan perustella sangen lyhyesti

1. Kysymys on kiistämättömästä yksilön oikeudesta. Jokaisella ihmisellä on oltava itse oikeus päättää omasta elämästään. Kukaan muu ei voi tällaista päätöstä toisen puolesta tehdä. Niinpä jokainen voi itse niin tahtoessaan myös päättää oman elämänsä. Ellei hän siihen kykene omin avuin, mutta kykenee tahtonsa todistettavasti ilmaisemaan, on hänelle voitava tarjota tarvittavaa apua. Hyvä kuolema (kreikaksi eu thanasos) eli eutanasia, on ihmisen oikeus.

On todettava, että ketään ei tietenkään saa johdatella taikka painostaa tällaiseen. Myöskään ketään lääkäriä ei voida pakottaa tällaista apua antamaan, mikäli se sotii hänen eettistä taikka uskonnollista vakaumustaan vastaan.

2. Kysymyksessä on myös uskonnon vapauteen liittyvä kysymys. Monet uskonnolliset yhteisöt suhtautuvat kielteisesti eutanasiaan ja eutanasialakiin. Kenelläkään ei ole oikeutta velvottaa toisia toimimaan oman uskonnollisen vakaumuksensa mukaan. Ei kuolevalle juutalaiselle taikka islamilaisellekaan saa mennä vastoin näiden nimenomaista tahtoa antamaan vaikkapa viimeistä voitelua, ehtoollista taikka kastetta.

Suuressa määrin kristittyjen kirkkokuntien vastustavaan näkemykseen lienee vaikuttanut kirkkoisä Augustinus teoksellaan ”Jumalan valtio”. Siinä hän tuomitsee itsemurhan erittäin jyrkästi. Paradoksaalista on, että Raamatusta löytyy kylläkin kertomus Simsonista, joka paitsi surmaa itsensä, myös koko vihollisen hovin, kaatamalla vankeuspaikkansa palatsin pylväät voimiensa palattua.

Itsensä uhraaminen on kaikenkaikkiaan monen uskonnon keskeistä opetusta. Silti oman kärsimyksen lopettamiseksi kuolemaa ei saisi käyttää vapahtajana. Kodin, uskonnon ja isänmaan edestä tulee kuolla, mutta ei kärsimystä välttääkseen.

Monet uskonnolliset fanaatikot aiheuttavat suurta henkistä tuskaa väittämällä, että itsemurhan tekijä joutuu helvettiin, kadotukseen. Olisi kuitenkin terveellistä keskustella siitäkin, että eikö potilaan oletettu sielun autuus vaarannu, jos tämä tuskissaan ja henkisen tasapainonsa menettäneenä kiroaa vaikkapa vapahtajansa, jumalansa ja seurakuntansa? Edellinen hypoteesi mainittakoon sellaisessa tilanteessa, jossa lähtökohta on uskonnollinen. Ateistisella maailmankuvalla toimiva ihminenhän ei tällaista hypoteesia tarvitse.

3. Itsemurhassa avustamista ei laissa pidetä rikoksena. Se on tietenkin hieno asia, mutta jokainen ymmärtää, että kyseessä on niin sanottu veteen piirretty viiva. Hyvin harva lääkäri antaa potillaalleen tämän toivomia lääkkeitä itsemurhaa varten. Sen sijaan lääkärin etiikka sallii silmää räpäyttämättä sen, että potilas lopettaa juomisen, ravinnon nauttimisen ja lääkkeiden käytön. Lääkärikunta siis virallisestikin pesee kätensä hyväksymällä tuskallisen hivuttavan nääntymisen armeliaan eutanasian sijasta.

Edellisessäkin suhteessa käy usein niin, että tajuton potilas laitetaan nestetiputukseen, letkuruokintaan ja hengityskoneeseen, ellei hän ole laatinut erillistä hoitotahtoa ennen joutumistaan toimintakyvyttömään tilaan.

4. Lain puuttuminen luo edellytyksiä monelle ongelmalle. Tällä hetkellä tilanne on se, että itsemurhassa saa kyllä avustaa, mutta sellaisen olosuhteita ei ole kukaan määritellyt. Lain puute luo myös suurta epävarmuutta niiden ihmisten piirissä, joilla on esimerkiksi hitaasti, mutta vääjäämättömästi etenevä sairaus, joka aiheuttaa hitaan kuoleman ja toimintakyvyn menetyksen. Heille saattaa muodostua, ja usein muodostuukin, niin suuri ahdistus, että he päätyvät itsemurhaan vielä siinä vaiheessa, kun toimintakykyistä elämää olisi vielä suhteellisen pitkäkin aika jäljellä.

Lain puute luo edellytyksiä myöskin erilaisille ”kuoleman asiamiehille”, jotka tarjoilevat kuoleman apua sitä kaipaaville. Yhdysvaltalainen patologi Jack Kevorkian lienee tunnetuin tämän alan toimija. Parhaillaan hän istuu vankilassa murhasta. Hänen kaltaisensa henkilöt edustavat juuri sellaista toimintaa, jota voimassa olevalla lailla halutaan välttää ja estää.

Perustelu siitä, että lakia voitaisiin käyttää väärin on kestämätön. Juuri lain puute luo laittomuuden tilan, jossa epäkohdat kärjisyvät. Kaikkia lakeja voidaan tietysti kiertää ja käyttää väärin. Se ei kuitenkaan voi olla peruste lain säätämiselle. Olisihan täysin mieletöntä luopua lainsäädäntötyöstä siitä syystä, että oletettavasti joku joskus saattaa rikkoa säädettävää lakia. Voihan joku ajoluvan asianmukaisesti hankkinutkin syyllistyä tieliikennerikokseen. Silti ajolupia myönnetään tietyin ehdoin.

5. Koko sairaanhoidon perustana tulee lain aikanaan Suomen lakiin tullessakin olla se, että jokainen tarvitseva saa parasta mahdollista hoitoa. Periaatteen tulee olla se, että kukaan ei joutuisi aktiivisesti vaatimaan kuolemaa avukseen omassa kärsimyksessään. Elämän tosiasia on kuitenkin se, että näin onnellisesti ei aina asia ole. Siksi on oikeuden, kohtuuden ja yksilön vapauden kannalta perusteltua säätää lakiin ne edellytykset ja periaatteet, joiden vallitsessa yksilö voi niin halutessaan saada kuolinapua.

Kuolinapua voi antaa vain lääkäri. Se on liian merkittävä kysymys jätettäväksi yksittäisten avustajien vastuulle. Kuoleman oikeutta ei voi kukaan toiselta kieltää, mutta järjestäytyneen yhteiskunnan etu on se, että asiasta säädetään laki.

Jaakko Ojanne, Exitus ry:n puheenjohtaja 2003-2015

Kuka hallitsee elämäämme - kuka annostelee kuolemaamme?

Exitus ry, tai kansan suussa Suomen eutanasiayhdistys, on jo hiukan yli kymmenen vuoden ajan koettanut saada maahamme aikaan lakia, joka mahdollistaisi aktiivisen kuolinavun saamisen sitä haluaville. Toistaiseksi lakia ei ole voimaan saatu. Sen sijaan valistustyön tulokset näkyvät: suurin osa suomalaisista kannattaa tällaista lakia. Aika ajoin teetetyissä mielipidemittauksissa asia on ollut aivan selvä. Esimerkiksi Elisan /Kolumbuksen kotisivujen tämän vuoden maaliskuun lopussa tekemä mielipidetiedustelu oli seuraava: ”Pitäisikö eutanasia laillistaa? Suomessa ei virallisesti hyväksytä eutanasiaa. Exitus ry ajaa kuolinavun laillistamista. Yhdistyksen mukaan eutanasiaa voisivat tarvita esim. vaikeaa neurologista sairautta potevat. Millaisia tuntemuksia aihe sinussa herättää - pitäisikö eutanasia laillistaa?” Vastanneita 3 836, joista 81% kannatti eutanasian sallimista ja 19 % oli vastaan. Tämä viimeisimpänä esimerkkinä. Aivan kokonaan Exitus ei toki voi tästä kunniaa ottaa, sillä kehityssuunta on maailmanlaajuinen. Varsinainen laki on jo olemassa Hollannissa ja Belgiassa. Lisäksi eräänlainen avustettu itsemurha on mahdollinen USA:ssa, Oregonin osavaltiossa sekä eräin edellytyksin Sveitsissä. Työtä on tehty yli kymmenen vuotta, mutta esimerkiksi USA:ssa työtä saman asian eteen on tehty jo seitsemän vuosikymmentä. Vastassa ovat vahvat voimat: pelko ja vääristynyt uskonnollisuus. Vääristyneeksi uskonnollisuudeksi katson sellaisen kovasydämisyyden, joka haluaa alistaa toisia, vastoin näiden tahtoa, toimimaan omien oppiensa mukaan. Oikeus päättää omasta elämästään ja sen lopettamisesta kuuluu jokaiselle yksilölle itselleen ilman yhtään varausta. Jos joku parantumattomasti sairas ja kärsivä ihminen vakaasti ja omasta tahdostaan vaatii kuolinapua, mutta ei kykene tässä asiassa itse itseään tässä auttamaan, on hänelle tätä apua voitava antaa. Jokaisella on oikeus hallita omaa elämäänsä, myös sen lopettamisen osalta.

Lähes saavutettu tavoite

Muuan merkittävä virstanpylväs saavutettiin, kun Suomen lainsäädäntöön saatiin maininta hoitotahdosta. On puhuttu myöskin hoitotestamentista. Kysymyksessä on asiapaperi, jonka allekirjoittanut kieltää esimerkiksi vakavan onnettomuuden kohdattua elämäänsä ylläpitävät toimenpiteet, mikäli toipumisesta ei ole toiveita. Asiakirja allekirjoitetaan ja sen vahvistaa kaksi todistajaa, jotka eivät saa olla sukulaisia. Hyvin pelkistetysti voidaan sanoa, että tällaisella tahdonilauksella huolehditaan siitä, että ei vaikkapa kohtalokkaan onnettomuuden jälkeen jää elämään ”kasvina” koneiden varassa. Hoitotahdon kirjaaminen lakiin oli suuri saavutus. Järjestelmän ongelma on kuitenkin se, että sen paremmin lain säätäjät kuin potilaiden oikeusturvakeskuskaan ei tajunnut, taikka ymmärtänyt, että nämä asiakirjat tulisi virallisesti rekisteröidä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että hoitotahto on nyt toimitettava jokaiseen mahdolliseen sairaalaan, jossa on saanut hoitoa, ja pidettävä vielä varmuuden vuoksi aina mukanakin. Mikäli asiakirja on kotona huolellisesti arkistossa, saattaa olla, että se löydetäänkin vasta siinä vaiheessa, kun perukirjoituksia ryhdytään tekemään. Silloin se on jo asiakirjan allekirjoittajan kannalta myöhäistä. Rekisteri helpottaisi lääkärien ja viranomaisten työtä ja takaisi sen, että mahdollisesti eri kannalla olevat omaiset eivät pääsisi vaikuttamaan asioiden kulkuun. Rekisteröityjä hoitotahtoja voitaisiin myös päivittää. Onhan myös mahdollista, että joku haluaisi poistaa tekemänsä asiakirjan. Rekisterin puuttuminen aiheuttaa tässäkin mielessä ongelmia. Hoitotahtojen viranomaisrekisteri on Exituksen toinen suuri päämäärä.

Kahdeksan teesiä kuolinavun puolesta

On ehkä selvyyden vuoksi sanottava, että eutanasia ei ole mikään elämän päätepisteessä oleva suoranainen tavoite. Jokainen meistä haluaa elää, ja mieluiten mahdollisimman pitkään. Sekin on osa totuutta, että monet saattohoidossakin olevista potilaista haluaisivat koettaa elää vielä hetken ainakin. Osalle elämän lahja muuttuu kuitenkin sietämättömäksi taakaksi. Tätä tilannetta varten on oltava mahdollisuus tehdä valintoja. Jos valinta on kuolinapu, niin on eettisesti väärin se häneltä kieltää.

Esitän seuraavat kahdeksan teesiä itse kunkin harkittavaksi:

1. Ihmisellä on oltava oikeus päättää itse omasta elämästään. Ihmisellä on kiistämätön oikeus päättää ja hallita omaa elämäänsä koskevia asioita. Jos hän ei kärsimyksiensä ja fyysisen avuttomuutensa vuoksi pysty kuolemaa itse saavuttamaan, mutta selvästi sitä tahtoo, on häntä autettava. Tätä ei kukaan voi häneltä omien näkemystensä taikka uskontonsa perusteella kieltää.
2. Aktiivinen kuolinapu sitä vaativalle on laupeutta. Nykyinen lääkärietiikka sallii potilaan kieltäytyvän lääkkeistä, juomasta ja ruoasta, mutta ei salli aktiivista kuolinapua tai edes anna nautittavaksi sellaisia lääkeaineita, joiden avulla elämä päättyisi. Potilaan siis sallitaan näännyttää itsensä vaikkapa janoon. Se ei ole eettisesti oikein. Se on sydämettömyyttä ja julmuutta pahimmillaan.
3. Eutanasialaki kunnioittaa yksilön elämää. Lain puuttuminen luo suurta epävarmuutta ja pelkoa. Jos potilas tietää sairastavansa vaikkapa jotakin hivuttavaa ja parantumatonta sairautta, hän väistämättä askaroi sillä visiolla, että hän joutuu avuttomaan tilaan. Kun toivoa kuolinavusta ei ole olemassa, saattaa potilas toimia silloin, kun se vielä on mahdollista. Hän hirttäytyy niin kauan, kun pystyy kiipeämään jakkaralle, ampuu itsensä kun vielä voi koukistaa sormensa ja asettaa aseen piipun suuhunsa tai nielee tappavat lääkkeet, kun vielä kykenee nielemään. Tietoisuus siitä, että kuolinapua annetaan, jos sitä pyytää, kunnioittaa potilaan elämää. Kun valinnan mahdollisuus on olemassa, hän saattaakin elää elämänsä niin sanottuun luonnolliseen päätepisteeseen saakka. Eutanasialaki siis käytännössä ehkäisee itsemurhia sen sijaan, että aiheuttaisi jonkinlaisen ”muodin” tai ”ryntäyksen”.
4. Eutanasialaki takaa laillisuuden säilymisen. Tällä hetkellä itsemurhassa avustaminen ei ole laitonta, mutta vaikkapa injektioneulalla annettu tappavan lääkeaineen annosteleminen sairaalassa on murha. Itsemurhassa avustaminen on käsitteenäkin jo mahdoton. Sellaisen asian määritteleminen on jokseenkin hämärä tehtävä. Eutanasialain puute kuvastaa pikemminkin haluttomuutta saattaa hankala asia lailliseen järjestykseen, kuin halua estää eutanasialain soveltamisesta johtuvia ongelmia. Lyhyesti: nyt eletään laittomuuden tilassa.
5. Eutanasialaki selkeyttää lääkärin asemaa. Väitetään, että eutanasialaki aiheuttaisi lääkäreille ongelmia ja eettisiä paineita. Näin väittävät unohtavat kokonaan, että lain puuttuminen aiheuttaa joskus peräti kestämättömiä tilanteita. Lääkärit joutuvat seuraamaan tuskaisten ja kuolevien potilaiden kamppailua ilman toivetta kuoleman tuomasta vapahduksesta. Jos potilas valitsee itsensä näännyttämisen tien, on tapahtuma yhtä julmaa näytöstä kuin kuolemantuomion täytäntöönpano. Pääasiassa lääkärit tietysti helpottavat potilaiden olotilaa lääkityksellä, mutta sitä ei saa antaa tappavaa määrää, jotta ei joudu syytteeseen. Lääkäri saa siis toimia paitsi erittäin raskaassa tilanteessa, myös hyvin heikolla pohjalla. Selvää tietysti on, että lailla ei myöskään pakoteta lääkäriä toimimaan vastoin vakaumustaan. Eihän esimerkiksi jehovantodistaja suorita verensiirtoja, vaan toimenpiteen suorittaa toinen lääkäri.
6. Uskonto ei ole kuolinavun esteenä. Eutanasialakia tyrmätään usein uskonnollisislla perusteilla. Tämäkin on harhaista, sillä jokainen maailman valtauskonto edellyttää itsensä uhraamista, ja sikäli suoranaista itsemurhaa tietyissä olosuhteissa. Raamatun kuuluisin itsemurhan tekijä lienee muuten sokaistu Simson, joka voimansa takaisin saatuaan sortaa vihollisen palatsin suuret pylväät itsensä ja orjuuttajiensa niskaan. Selvittämättä on oikeastaan sekin, missä vaiheessa kärsimyksen jalostavasta vaiheesta siirrytään sille turmion tuottavalle puolelle? Väinö Linnan ”Tuntemattomassa sotilaassa” taisteluista kauhistunut sotamies Riitaoja kertoo peloissaan haavoittuneesta, joka huusi ensin Jeesusta ja sitten Perkelettä. Linna kuvasi kohtauksessa huomaamattaan koko eutanasiakysymyksen uskonnollisen problematiikan: joutuuko haavoittunut nyt kiroilunsa takia helvettiin vai pääseekö hän noin ”hienosti” kärsien taivaaseen? Myöhemminhän karski sotilas Lehto ampuu itsensä vakavasti haavoittuneena. Tekikö hänkin sitten väärin ja joutuuko helvettiin? Eikö ole kohtuutonta mennä väittämään, että taivaaseen pääsee kärsimällä itsensä järjiltään, mutta se pääsy evätään, jos kuolee omasta tahdostaan ja rauhallisesti?
7. On ristiriitaista kieltää täysivaltaista ihmistä saamasta kuolinapua, mutta velvoittaa hänet lailla tappamaan tai uhrautumaan sotatilassa. Perustuslakimme asettaa jokaiselle valvoitteen asettamaan oma terveys ja elämä vaaralle alttiiksi maata puolustetaessa. Tässä ei ole mitään eettistä ongelmaa. Sen sijaan lain säätäjille on vaikeaa suoda yksilölle oikeutta saada kuolinapuaapua.
8. Eutanasialain kieltäminen heijastaa halua kieltää elämän rajallisuus. Eutanasialain säätää aikanaan Suomen eduskunta. Kysymyksessä on poliittinen päätös, joka tapahtuu normaalissa lainsäätämisjärjestyksessä. Se edellyttää poliittista rohkeutta, koska eutanasialaki merkitsee samalla elämän päättymisen hyväksymistä. Pitkään yhteiskuntamme ja trendikäs elämänmenomme on lakaissut kuoleman maton alle, kieltänyt sen olemassaolon. Poliittisilta päättäjiltämme edellytetään realismia hyväksyä se, että jossakin vaiheessa elämä päättyy ja yksilöllä on oltava mahdollisuus saada apua myös kuolemisesa, jos hän niin haluaa. Päättäjillämme on oltava myös sen verran inhimillisyyttä, että he ymmärtävät, että joskus ja joissakin tapauksissa se on kaikkein armeilain tapa toimia.

Jaakko Ojanne, Exitus ry:n puheenjohtaja 2003-2015

Suomen kellot käyvät hitaammin

Englannissa sikäläinen lääkäriliitto on alkanut vakavasti pohtia eutanasian, aktiivisen kuolinavun antamista sitä tahtoville potilaille. Ikään kuin vastaukseksi tähän maailmalla tapahtuvaan edistykseen esiteltiin vast´ikää meillä Suomessa vanha kyselytulos, jonka mukaan lääkärikuntamme ei pääosin kannattaisi eutanasiaa. Tästäkin kyselystä voidaan joka tapauksessa päätellä, että noin 20 % lääkäreistämme kannattaa aktiivisen kuolinavun antamista. Suurina mullistuksina tällä kentällä ovat olleet sentään passiivisen eutanasian suominen ja hoitotahdon kirjaaminen Suomen lakiin. Niinpä kuolevaa potilasta ei väkisin, ja varsinkaan vasten omaa tahtoaan, alisteta raskaisiin hoitoihin, joiden tulos on olematon tai perin epävarma. Näidenkin tavoitteiden saavuttamiseen on mennyt vuosia ja jopa vuosikymmeniä. Vielä 1960- ja 1970-luvuilla saatettiin kuolevaa potilasta pyrkiä ”hoitamaan” vaikka tämä olisi ollut miten tuskainen ja rauhaton. Vuoteisiin sidotut potilaat, jotka olivat tuskien takia sekavassa tilassa eivät olleet mikään tavaton ilmestys suurissa sairaaloissa. Morffiiniakin annettiin säästellen, jotta ei olisi syntynyt riippuvuutta. Kukaan ei tuolloin arvuutellut, että olisiko sillä ollut suurtakin väliä ja haittaa? Tämä tilanne oli perua kahdesta asiasta: sodasta ja 1960-luvun otsikoihin räjähtäneestä huumeongelmasta.

Sodan aikana ja sen jälkeen morffiinia ja sen johdannaisia sai melko vapaasti käyttää. Monet tunhtevat tarinoita vanhoista hammas- ja yleislääkäreistä, jotka välillä hikoillen piipahtivat sermin takana ja palasivat takaisin potillaan tykö rauhallisena ja joviaalina. Kuin piristysruiskeen saaneena konsanaan. Kun tämä keksittiin vahingolliseksi ryhdyttiin morffiinin ja sen johdannaisten käyttöä tietysti valvomaan ja kontrolloimaan ankarasti. Mentiin samaa tietä toiseen ääripäähän, jolloin tarvitsevillekaan ei tätä lääkettä annettu riittävästi.

Huumeongelman ja -ilmiön tulo lintukotoomme oli piste iin päälle. Kontrolli tehostui, joskin suurimpina kärsijöinä olivat lähinnä sairaaloiden potilaat. Suomi on ollut vuosikymmeniä pohjoismista kaikkein vähiten morffiinia sairaaloissaan käyttävä maa. Toki ongelma ei ole mustavalkoinen, mutta kuvaa hyvin mentaliteettiamme.

Eutanasiaan liittyy edelleen hyvin paljon tunnetta ja tunnetiloja. Niinpä tunne vaikuttaa tässäkin asiassa kosolti älyä enemmän. Aina jossakin asteessa keskustelua ryhdytään maalaamaan uhkakuvia siitä, että eutanasialailla tultaisiin tekemään säästötoimia, karsimaan sairaita ja vanhuksia ja kaikenkaikkiaan seuraamaan jotakin natsi-Saksan toimintamallia.

En osaa sanoa onko se nyt lohdutus, mutta kyllä asia lopulta on niin, että jos saadaan säädettyä laki, jonka mukaan kuolinapua voidaan antaa, niin silloin voidaan aina nojata lakiin ja sen henkeen, vaikka jotkut tahot puhuvatkin ”ongelmista” ja ”tulkintavaikeuksista”. Silloin olisi sentään laki, johon nojata.

Ja jos toisaalta yhteiskunta ja maailma kääntyisi niin sairaalle tolalle, että se todellakin ryhtyisi surmaamaan omia jäseniään vastoin näiden tahtoa, niin silloin on samantekevää, minkälaisia kieltoja ja lakeja on aikaisemmin tehty ja säädetty. Hirmuhallintoja ei onneksi ole näkyvillä.

Tilanne kuolinavun suhteen Suomessa on jossakin määrin samantapainen kuin mistä ”Lääkärit ilman rajoja”-järjestön Somaliassa käyneet jäsenet ovat kertoneet. Kun vaikkapa Mogadishussa oli edessä tilanne, jossa olisi ollut amputoitava joku raaja, niin asiasta oli pakko konsultoida ensin koko suvun, jopa koko klaanin, kanssa. Näin päätettiin, oliko yhteisöllä kykyä ja halua elättää vaikkapa jalkansa ja näin työkykynsä menettänyttä henkilöä. Normaali järki tietysti puhui amputaation puolesta, mutta lopulliseen ratkaisuun vaikuttivatkin kokonaan muut asiat ja tunteet.

Toistattakoon taas kuin iskulausetta ikään, että jokaisella ihmisellä on itsellään luovuttamaton oikeus tehdä omaa itseään ja elämäänsä koskevia päätöksiä. Siihen oikeuteen eivät voi eivätkä saa vaikuttaa toisten maailmankatsomukselliset tai uskonnolliset käsitykset.

Eutanasialaki itse on tietysti lopulta poliittinen päätös. Laki takaa aikanaan Suomen lainsäädäntöön tullessaan hoitavalle henkilökunnalle edellytykset toimia potilaan tahdon mukaisesti siten, että kukaan ei voi heitä siitä syyttää. Oikeus kuolinapuun sen sijaan itsessään on luovuttamaton ja kokonaan yksilön asia. Ihmisen oikeutta valita omalla kohdallaan vaikka kuolema, eivät voi muut äänestyspäätöksillä riistää.

Suuri edistysaskel on toki se, että lainsäädäntö tuntee jo niin sanotun hoitotahdon virallisen aseman. Tällä kahden todistajan varmentamalla asiakirjalla ihminen voi kieltää itseensä kohdistuvat hoitotoimet, mikäli paranemisen toiveita ei ole. Asiakirja on lääkäriä velvottava dokumentti. Sen ainoa puute on siinä, että näitä lain tunnustamia tahdonilmaisuja ei toistaiseksi kirjata mihinkään rekisteriin, josta asia voitaisiin tarkistaa; tai jossa tahtotila voitaisiin vaikkapa haluttaessa päivittää. Tässäkin suhteessa sekä osa lääkäreitä että viranomaisia ovat vastahankaisia. Rekisterikin kuulemma aiheuttaa ongelmia. Nyt Exitus ry kokoaa eri potilasjärjestöjä yhteen vaatimaan hoitotahtojen viranomaisrekisteriä. Todennäköisesti sekin aikanaan saadaan aikaiseksi, mutta Suomen kellot käyvät joskus muuta maailmaa kovasti hitaammin.

Jaakko Ojanne, Exitus ry:n puheenjohtaja 2003-2015

Viimeisen taipaleen valintoja

Raamattu kertoo ihmisen maistaneen kiellettyä hedelmää hyvän ja pahan tiedon puusta, jolloin hän huomasi olevansa alasti. Hän tuli tietoiseksi itsestään. Uteliaisuus oli kuitenkin synti, jota seurasi kuolema. Kulta-aika oli ohitse ja paratiisi menetettiin. Jos ei halua lukea aiheesta Raamatusta, niin voi toki lukea John Miltonin (1608 - 1674) mestarillisen teoksen ”Kadotettu paratiisi”. Runoteoksen on suomentanut Yrjö Jylhä, joten lukukokemus on antoisa. Jälkimmäinen - runoteos siis - korostaa juuri kuoleman tuloa elämään. Se toimii kansansadun tai legendan tavoin raamatullista kertomusta selventävänä tekstinä pysyen samalla tiukan uskollisena alkuperäiselle sanomalle. Ihmisen suuri rangaistus on olla tietoinen siitä, että me kuolemme. Se tietoisuus on seurausta omasta, Raamatun katsannon mukaan väärästä valinnastamme. Synnin palkka on kuolema. Kuitenkin voidaan nähdä asia siten, että oma kuolevaisuutemme on viime kädessä seurausta juuri omasta toiminnastamme. Jumala antoi ihmiselle vapauden valita. Hän ei tehnyt ihmisestä tahdotonta robottia, joka taapertaa maan pinnalla vailla mitään omaa ajattelua. Ihminen ei opi hyvän ja pahan eroa, ei yhteisöllisyyden merkitystä eikä elämän kunnioittamista, ellei ihmisellä ole mahdollisuutta tehdä omia valintoja. En ole saarnaaja, mutta näkisin Raamatun opetuksen suurena päämääränä sen, että me käymme kukin omaa jaakobinpainiamme voidaksemme omilla valinnoillamme päästä eteenpäin ja kypsyä sellaisina luotuina, joiksi meidät Raamatun oppien mukaan on laadittu.

Ja ilman Raamatun ja uskonnon mukaan ottamista voidaan ajatella, että ihmisen on, kasvaakseen ylipäätänsä henkisesti, otettava vastuuta omasta itsestään ja kyettävä tekemään omia, itsenäisiä valintoja. Vastuun ottaminen elämästä ja kuolemasta kasvattaa ottamaan niistä vastuuta.

Molemmislla ajatuslinjoilla me pääsemme samaan lopputulokseen: Ihminen päättää vain ja ainoastaan itse omasta elämästään!

Kuinka kauan minun on täällä oltava?

Kuluvan vuoden maaliskuun 9. päivä järjesti Väinö Tannerin Säätiö ja Tanner-akatemia Säätytalolla tilaisuuden teemalla ”Kuinka kauan minun on täällä oltava?” Tilaisuuden teema oli näin ollen pohtia elämämme loppuvaiheen kysymyksiä.

Unescon Tieteen ja teknologian etiikan osaston johtaja Henk ten Have selvitti Hollannin kokemuksia eutanasialain käytössä. Itse lääkärinä ja tutkijana toiminut Have saattoi varsin perusteellisesti ja kiihkottomasti kertoa tämän valinnan mahdollisuuden toimivuudesta.

Eutanasialakihan on EU-maista toistaiseksi ainoastaan sekä Hollannissa että Belgiassa. EU:n ulkopuolella Sveitsin Dignitas-klinikka toimii niinikää potillaan tahtoa kunnioitten ja kuolinapua antaen. Se eroaa kuitenkin selkeimmin eutanasialain valtakunnalliseen lakiin hyväksyneistä siinä suhteessa, että Dignitas-klinikka ei erottele asiakkaitaan kansallisuuden perusteella, vaan jokainen jäsenyyden hankkinut saa tarvitsemansa avun. Hollanti ja Belgia ovat rajoittaneet lakinsa soveltamista vain omiin kansalaisiinsa, jotta maahan ei alkaisi virrata kuolinapua etsiviä potilaita.

Eräs Säätytalon luennon suuri ansio oli erilaisten näkökohtien tasapuolinen esittely. Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan geriatrian professori ja HUS:in geriatrian ylilääkärinä toimiva Reijo Tilvis saattoi kertoa, että hänen oman, pitkän kokemuksensa aikana suhteellisen vähäinen osa potilaista lopulta haluaisi aktiivista kuolinapua. Samanlaisiin loppupäätelmiin on tullut myös saattohoitolääkärinä ja Terhokodin johtajana toimiva Juha Hänninen. Kumpikaan ei kuulu eutanasialain kannattajiin.

Nyt voidaan kummankin kokeneen lääkärin esittämän selvityksen valossa tehdä merkittävä johtopäätös: Molempien osuus vakuutti nimenomaan siitä, että vaikka Suomessa jonakin päivänä kuolinavun salliva laki olisikin, niin mitään ryntäystä tai kulttia tuskin syntyy. Useimmat haluavat elää elämää mahdollismman pitkään. ”Muoti-ilmiötä” siis ei tarvitse pelätä.

Rauhassa ja omassa vuoteessa

Luonnollisesti eutanasiayhdistys Exituksen puheenjohtajana olen vahvasti puolustamassa sitä suvereenia itsemääräämisoikeutta, jonka mukaan jokaisella on oikeus itse päättää elämästään. Ja ellei potillaalla ole mahdollisuuksia itse fyysisesti tätä päätöstä saada toimeksi, on hänelle oltava siihen tarjolla apua. Tämä on ettinen kysymys. Tämä on ihmisoikeuskysymys. Tämä on kistämätön tosiasia.

Tosiasia on myös se, että kukaan ei pidä aktiivista kuoleman tavoittelua suinkaan minään itsetarkoituksellisena tavoitteena. Toki itsekin toivoisin, että en koskaan olisi tilanteessa, jossa kiihkeästi haluaisin kuolla. Ei kukaan haluaisi. Siksi Exitus ja minä itse Suomen Potilasliiton henkilöjäsenenä ja hallituksen jäsenenä haluan työskennellä sellaisen yhteiskunnan puolesta, joka turvaa myös parhaan mahdollisen saattohoidon kaikille kuoleville potilaille. Se on kysymys, joka lopulta meistä useampia koskettaa. Ideaalihan toki olisi, että ei tarvitsisi lainkaan kuolinapua. Se vaihtoehto tulee silti olla olemassa, sillä yksilölliset sietorajamme ovat todella yksilöllisiä ja ainutkertaisia. Päätös on yksin ihmisyksilöllä, ei yksittäisillä koulukunnilla, lahkoilla tai poliittisilla ryhmillä. Päätös on ihmisen itsensä.

Viime pääsiäisenä, kiirastorstaina, ilmestyneessä Aamulehdessä oli lehden tekemän gallupin tuloksia eutanasian kannatuksesta nuorten keskuudessa. Kannatus oli nyt vähentynyt jossakin määrin. Joku totesi artikkelissa”suomalaisten viisastuneen”. Gallup oli kuitenkin laadittu samaan aikaan, kun tamperelaisen vanhustenhoidon kriisi on ollut kuumimmillaan ja vanhainkodit skandaalimaisessa tilanteessa hoitajapulan takia. Ja ovat yhä. Voimme kuvitella, minkälaisia vastauksia eutanasiakysymyksiin saadaan, jos samaan aikaan kysyttävän kohdehenkilön omainen on Tampereen Koukkuniemessä vuodepotilaana kehnolla hoidolla.

Eutanasialaki ei tietenkään saa olla saattohoidon korvike. Se on vain ja ainoastaan viimeinen vaihtoehto ja valinta. Sen valinnan mahdollisuus on potillaan oikeus siinä, missä oikeus kuolla omassa kodissa ja vuoteessa läheistensä ympäröimänä, ja kivuista lievitettynä.

Jaakko Ojanne